Presidenttimme Sauli Niinistön luotsaama kiusaamisen vastainen kampanja #kannustusryhmä on taas yksi nosto tärkeän asian puolesta. Enemmän tai vähemmän onnistuneita kampanjoita saman teeman ympärillä on nähty ennenkin, mutta niiden tarve ei ole kadonnut mihinkään -valitettavasti. Vaikka emme haluaisi aina myöntää, kiusaaminen on ilmiö, joka velloo keskellämme oli sitten kyse päiväkodin hiekkalaatikosta tai työpaikan kahvihuoneesta.
Tutkija Laura Repo on laajassa väitöstutkimuksessaan osoittanut, kuinka kiusaamista tapahtuu jo pienten päiväkoti-ikäisten lasten keskuudessa. Kiusaamisen määritteleminen ei aina ole helppoa ja jokaisen kokemus tilanteista on omanlainen. Kaikki konfliktit ja ristiriidat eivät ole kiusaamista, mutta kiusatuksi tulemisen kokemusta ei saa vähätelläkään.
Olen vasta hiljattain herännyt lapsiperheellisten ystävieni kanssa hiipivään huoleen siitä, että kiusaaminen ei enää tapahdu vain ”livenä” tietyssä hetkessä, vaan se voi pahimmillaan jatkua WhatsAppin koukeroissa ja muiden sosiaalisen median kanavien viidakossa. Pahimmillaan ikävät sanat ja teot jäävät pysyvästi useiden ihmisten näkyviin ja tuottavat siten vähintään tuplaten murhetta. Ikäväähän tässä on se, ettei ole olemassa mitään kiusaamisen yläikärajaa, jolloin ihminen tulee järkiinsä, vaan puttumattomana kiusaaminen voi jatkua ja jatkua hamaan loppuun asti.
Minua ei ole varsinaisesti koskaan kiusattu lapsuudessa tai teini-iässä. Muutamia ikäviä kommentteja ja huuteluja olen kyllä yläkouluikäisenä kuullut niin kuin varmaan joka ikinen meistä, mutta en ole koskaan ollut mikään silmätikku tai kohde, en oikeastaan lähelläkään sitä. Olikin melkoisen hämmentävä kokemus joutua kiusatuksi ensimmäistä kertaa elämässään 28-vuotiaana omalla työpaikalla! Pitkään ajattelin, että kaikenlaisten ihmisten kanssa täytyy vain tulla toimeen ja ajattelin, että en ole niin herkkänahkainen. Mutta kun tilanne jatkui kärjistyen kuukausitolkulla, aloin minäkin viimein epäillä, että kaikki ei nyt ehkä ole ihan kohdillaan. Kollegan käyttäytyminen oli jatkuvaa syyllistämistä ja vähättelyä, välinpitämättömyyttä, mykkäkoulua ja hänelle kuuluvien työtehtävien toistuvaa tekemättä jättämistä. Asia ei ratkennut erilaisista esimiehen ja muiden tahojen väliintuloista huolimatta mihinkään. Enkä ollut kuulemma ensimmäinen, johon sama ihminen kohdisti ikävää käytöstään. Mitään loppuratkaisua tilanteeseen ei lopulta tullut, seuraavana syksynä työskentelimmekin sitten eri tiimeissä. Ratkaisu oli siihen hetkeen minun kannaltani hyvä, mutta pidemmällä aikavälillä kelvoton. Eihän kiusaaminen hävinnyt tiimin vaihdossa mihinkään.
Puhuimme hiljattain kiusaamisteemasta paljon myös opiskelijoiden kanssa tunnilla. Teema herätti paljon tunteita ja keskustelua, jokaisella oli aiheesta jonkinlainen kokemus. Keskityimme pääasiassa pienten lasten kiusaamisen ilmenemiseen ja ehkäisyyn. Pysäyttävää oli se, että tauolla eräs opiskelijoista tuli kertomaan, että myös tässä heidän aikuisopiskelijaryhmässään kiusataan erästä opiskelijaa. Menin hämilleni, sillä kyseinen ryhmä ei ollut minulle entuudestaan tuttu, enkä vielä ollenkaan tuntenut ryhmän dynamiikkaa. Hämmennys muuttui nopeasti harmitukseen ja taas sen myöntämiseen, että kiusaaminen on todellinen ilmiö ihan kaiken ikäisillä. Minulla ei ollut tulossa kyseiselle ryhmälle enempää opetusta, joten koetin ottaa asian tiimoilta yhteyttä heidän omaan tutoropettajaansa. Automaattisesti ajattelin, että hän varmaan tarttuu tilanteeseen. Sain kuitenkin vastaukseksi vain asian myöntävän viestin ja toteamuksen, että valitettavasti tällaista tosiaan tapahtuu.
Kiusaaminen ei häviä, kun ihminen täyttää 18 tai jos oikein puristamme silmiä tiukasti kiinni. Puuttumattomana se saa kyteä ja roihuta niin paljon kuin ikinä jaksaa. Siksi #kannustusryhmän kaltaiset kampanjat ovat arvokkaita ja ison sydämen arvoisia. Kampanjoita kuitenkin tulee ja menee, eikä omat teot saa olla pelkästään niiden varassa. Kohdellaan toisiamme hyvin aina. Ei se suuria ponnistuksia vaadi.
//Millian
