Tuo pyyteetön kumppani. Pehmeä, muhkea ja lämmin. Ja samaan aikaan jotenkin arvelluttava. Siis peitto.

On ihan ookoo rojahtaa hektisen työpäivän jälkeen sohvalle peiton alle tuijottamaan lempisarjaa aivot nollatilassa. Siinä ei ole mitään värää, eikä epäilyttävää. Se on ansaittu olotila. Samoin on täysin normaalia loikoa vapaapäivänä pitkään peiton lämmössä tai sairastaa vällyjen alla flunssaa. Mutta entä jos tekeekin töitä peiton alta?

Tänään en mennytkään kirjastolle, vaan jäin tekemään töitä kotiin. Tein tämän päivän töitä sohvalla peiton alla. Naputin konetta, kauhoin kirjapinoja ja tuumiskelin. Välillä kävin keittämässä kunnon teet ja sitten homma jatkui. Ajatuksen keskeytti korkeintaan vessahätä tai hiipivä näläntunne, jotka korjasin nopeasti. Minulla oli mukavan lämmin olo, eikä kukaa tai mikään häirinnyt minua. Mutta sitten mieleeni hiipii ajatus, onko tällainen oikeaa työskentelyä laisinkaan. Mytröttää nyt peiton alla koko päivä!

Vaikka tulosta syntyi ja hommat etenivät, tuo vaivainen peitto sai minut vähän epäilevälle kannalle. Jotenkin koko peittoon liittyy liian vahvasti se työpäivän jälkeinen lepofiilis tai minun tapauksessani myös työuupumuksesta toipumisen (liian pitkältä tuntuva) jakso. Peittoon kulminoituu niin paljon rypemistä ja toisaalta lepäämistä, että tuntuu jotenkin ihan väärältä yhdistää se työntekoon. Mutta niin vain näytti tekstiä tulevan ja ajatus luistavan tässä lämpimässä pesässä. Ja myönnetään, liittyi tähän sohvatyöntekoon tänään samalla hienoinen levon mahdollisuuskin. Uni, kun viime yönä taas kerrain katkeili, eikä näyttänyt sulavan minuun sitten millään.

Mutta onhan tämä nyt jotenkin höperöä. Olla nyt tehokas peiton alla.

//Millian