Paljon on puhetta ruudulle somessa lävähtävien ylionnellisen ja ylitehokkaan näköisten kuvien aitoudesta. Paljon niitä parjataan, kyseenalaistetaan ja tuomitaan -usein aiheesta. Eihän se elämä oikeasti ole sitä jatkuvaa kultareunusta, vaan kysymys kuuluu, minkälainen harmaa kaaos kuvien ulkopuolelle todellisuudessa jääkään? Tämä on aihe, joka ei ihan heti ota loppuakseen, vaikka välillä minusta kyllä tuntuu, että se on jo kaluttu viimeistä murua myöten.

Minulle kuvien voima toimiikin käänteisellä tavalla. Jos matkaan ajatuksissani menneeseen, lasten vauvavuosiin tai vaikeimpiin kausiin elämässäni, tuntuvat nuo ajat yhdelle harmaansekaiselle mössölle ja suurelle kysymysmerkille. Minkälaista elämä oli vauvan kanssa? Miltä kaikki tuntui? Osasinko nauttia tarpeeksi? Entäpä elämän painavimmat kuukaudet ja hetket, onko niihin sisältynyt ilonpilkahdustakaan? Onneksi hätiin rientävät aikaa sitten otetut valokuvat.

Eilen tyttäreni halusi kaivaa yläkaapin perukoilta vanhat valokuva-albumit, joita selaillessa vierähtikin kokonainen ilta. Kuvissa näkyi huolta ja väsymystä, ainakin minun silmissäni. Mutta se, kuinka paljon lämpöä ja rakkautta nuo arkiset otokset huokuivat, tuli jotenkin yllätyksenä minulle. Lähes kahdeksan vuoden takaa otetuissa kuvissa sekä meidän vanhempien että lasten vaatteet näyttävät vähän hassuilta ja eriparisilta. Osittain ne vaikuttavat myös erittäin kierrätetyiltä ja väsymyksessä päälle suhastuilta. Kuvissa koti on useimmiten yhtä kaaosta, tiskivuori lähentelee kattoa ja vaatekasoja lojuu siellä täällä. Silti kuvissa paistaa todella usein aurinko (?!) ja kuvia on otettu kodin lisäksi jos jonkinmoisissa paikoissa rakkaassa kotikaupungissamme, sekä isovanhempien luona itä-Suomessa. Emme siis nähtävästikään ole juuttuneet neljän seinän sisälle, vaikka se silloin ajoittain siltä tuntui. Tuoreemmissa, eri elämänvaiheissa otetuissa kuvissa näkyy myös paljon hymyä ja naurua, pelleilyä ja hellyyttä.

Muistan kyllä kuvien avulla, millaista myllerrystä olen saattanut milloinkin pääni sisällä käydä. Silti kuvat kertovat paljon siitä, että asiat ovat kuitenkin olleet pohjimmiltaan ihan hyvin. Ehkä eniten ne kertovat siitä, että meininkinä ei ole ollut luovuttaa tai vaipua rypemään. Olemme osanneet löytää arjesta pieniä hippuja, joista meidän onnemme on rakentunut. Se tuntuu ihanalta.

Jopa vaivuttavimman uupumuksen ja huolen aikaan, on arjesta löytynyt jotain valoa, joka onneksi on tallennettu valokuviin. Mainitaanpa niistä nyt tässä vaikka macaron-leivoksen kokoiseksi jäänyt laskiaispulla, syysauringossa tehty eväsretki lintutornille, uudet juoksulenkkarit, lukemattomissa väreissä loistava naapuruston lasten rakentama jäälinna, rairuohon istutus, elämäni paras karjalanpiirakka, päivätorkut peilityynessä järvessä kelluvassa veneessä ja isän vierailu meillä ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen.

Valokuvia ei saa lavastaa, niissä täytyy maistua elämä.

//Millian