Rakastunut

Ollapa taas teini ja ensimmäistä kertaa rakastunut. Voisi vain leijailla höyhenen kevyenä pitkin arinkoisia katuja ja uppoutua hajamielisenä ajattelemaan viimeisintä pusua oman kullan kanssa. Kaikki olisi vielä edessä ja tuntematonta. Eikun. Hetkinen. Teinirakkauksiinhan liittyikin aina draamaa, tuskaa ja aimo annos epävarmuutta. Ja se vaiva opetella toinen ihminen alusta asti. Ei, ei minusta taitaisi siihen hommaan enää olla.

Ajatelkaapa, onhan se julmetun helppoa, kun toisen tavat ja tunnelmat osaa silmät kiinni, ylösalaisin, takaperin ja pienessä sievässäkin. Helppoa ja niin niin ärsyttävää. Taas se teki tuon noin, ei taas tuota juttua! Varmaan se taas ajatteli tämän näin ja noin. Seis! Vaikka yhteiseloa mieheni kanssa on takana pitkälti ja vaikka välillä kirjaimellisesti luemme toistemme ajatuksia, niin silti on pakko myöntää, etten ole meedio. En minä sittenkään aina tiedä jokaisen silmänräpsäytyksen tai huokauksen syvintä merkitystä. Omat tulkintani ja johtopäätökseni eivät omasta erinomaisuudestani huolimatta ihan aina osu nappiin.

Ja tuo tuttuuden helppous. Se ei saa tulla liian helpoksi, ei liian tutuksi. Ei saa ajatella, että tässä sitä nyt ollaan. Pitää ajatella, että tuo tyyppi tuossa on  jotain todella erityistä, kun se on kauan aikaa sitten valinnut minut ja yhä edelleen seisoo vierelläni. Onhan se nyt jotain ihan uskomatonta, arvokasta ja suurta. Jos sitä oikein antautuu ajattelmaan, niin saattaa huomata, kuinka sellainen hunajaisen lämmin energia virtaa hiljalleen jokaikiseen sopukkaan ja pieni hajamielinen hymy pyrkii poskille.

Ja sitten voi ainakin hetken taas tuntea, millaista oli olla ensirakastunut.

//Millian

Suhteet Rakkaus Ajattelin tänään

Opettamista ja keskittymisvaikeuksia

Pukkaisi muutamien päivien sijaisuutta, jota varten täytyy suunnitella isot kokonaisuudet eli toisin sanoen nyhjäistä materiaalit tyhjästä. Koska olen näissä hommissa aika keltanokka, minulle ei ole ehtinyt vielä kertyä valmiita paketteja takataskuun, vaan ideointi lähtee joka kerta nollasta. Siitä huolimatta tai ennemminkin ehkä juuri siksi tykkään tästä suunnitteluvaiheesta. Minulla on vapaat kädet, ja suunnitellessa sitä samalla tulee tarkasteltua teemoja uusista näkökulmista ja opittua itse taas lisää. Minusta on myös kiva miettiä, millä eri tavoilla voisin asioita opettaa, etteivät päivät lipsahda pelkiksi kalvosulkeisiksi.

Tykkään suunnittelun lisäksi itse opettamisesta varsinkin silloin, kun saan laittaa opiskelijat töihin ja he löytävät askarruttaviin kysymyksiin itse vastauksia keskustellen ja ajatuksia jakaen. Jaetussa oppimisessa on voimaa! Koska olen alkutaipaleella, kerään opiskelijoilta aina kurssien päätteeksi palautetta. (Ei varmaan olisi pahitteeksi kokemuksen kartuttuakaan.) Palautelappusten lukeminen on aina kihelmöivän jännittävä hetki. Mikä onnistui ja toisaalta, mitä kohtaa täytyy viilata? Joskus palaute voi yllättää. Monta kertaa se asia opetuksessani, mitä olin itse epäillyt, onkin ollut opiskelijoiden mielestä hyvä juttu. Esimerkiksi viime opetuskerralla minusta tuntui, että jossain kohtaa kiiruhdin eteenpäin kuin höyryjuna ja sitten sainkin kiitosta rauhallisesta ja selkeästä opetustyylistä. Kaikki eivät tietenkään aina ole tyytyväisiä kaikkeen, sehä on selvää. Mutta palautteen keräämisen avulla en ainakaan jää vatvomaan turhaan, menikö joku asia hyvin vai huonosti. Opiskelijat kertovat sen palautteessa suoraan.

Vaikka nämä hommat ovat olleet pääsääntöisesti kivoja, on minulla ollut myös haasteita kokonaisuuksien kasaan saamisessa. Useina päivinä pystyn suunnittelemaan täydellä teholla parisen tuntia, jonka jälkeen keskittyminen alkaa herpaantua. Toki taukojen pitäminen on järkevää, mutta usein ajatusten kurominen tuon alkuspurtin jälkeen on hankalaa. Olen tästä keskittymisongelmasta välillä aika huolissani. En ole ihan varma ovatko keskittymisvaikeudet edelleen työuupumuksen peruja vai kenties alitajunnan viestiä siitä, että jos todella saisin valita, tekisin sittenkin jotain muuta. Vai onko tuo pirulainen joku sisäänrakennettu ominaisuus minussa? Onko minulla koko ajan vähän tunne siitä, että pitäisi olla tekemässä muuta kuin onkaan? Että oikeasti, kun suunnittelen tunteja, minun pitäisikin olla kirjoittamssa työhakemuksia. Tai nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, minun todellakin kuuluisi olla suunnittelemassa noita tunteja! Tai kun olen kotona pähkäilemässä tätä ongelmaa, minun olisi kaikenkaikkiaan antoisampaa viettää aikaa poikani kanssa sen sijaan, että hän on päiväkodissa. Loputon, loputon ongelma.

Mistä hitosta tällainen on oikein kehittynyt?

//Millian

Suhteet Oma elämä Mieli Työ