Mitenkähän syväksi nuo vielä äityvät, huolirypyt otsalla? Ei ole maailmassa mitään järisyttävämpää huolta kuin huoli omista lapsista. Se on jotain niin kokonaisvaltaista. Vertikaalista, lineaarista, sisäpuolista, ulkopuolista. Se on kerroksittaista ja laajenevaa, tiheää ja kulmikasta. Se porautuu pieneksi pisteeksi rintaan ja samaa aikaa laajenee atomeiksi ympärille. Välillä se on taka-alalla häilyvänä, mutta paljon suoraan kasvojen edessä.

Se on huolta raskausaikana. Meneekö kaikki hyvin, syntyykö vauva terveenä? Sitten se on huolehtimista ensimmäisistä flunssista, vatsanpuruista ja siitä, onko vauva varmasti kehittynyt hyvin. Pikkuhiljaa huoli on kaihertava tunne siitä, miten pieni kävelemään oppinut pärjää päiväkotiryhmässä. Sopeutuuko hän sinne? Kun lapsi kasvaa, mukaan tulee sosiaalisten kuvioiden huoli. Saako lapsi kavereita, pääseekö hän porukkaan? Ja mikä tärkeintä, onko oma lapseni itse toisille reilu ja hyvä kaveri?

Koulun ovien auetessa huoli alkaa voimistua sen vuoksi, että aikuisten huolehtivia silmäpareja on entistä vähemmän ja sosiaalista monimutkaisuutta sitäkin enemmän. Kuka kiristi ketä, keneltä varastettiin mitä? Minkä vuoksi joku jätettiin toistuvasti ulkopuolelle ja oliko tekijä aina sama? Kuinka rumasti toiselle kommentoitiin ja miten kovilla iskuilla siihen vastattiin? 

Se, miten tarina jatkuu, on vielä aivan pimennossa. Mutta voin arvailla, etteivät huolet ainakaan kutistu, kun lapsi alkaa lähestyä teini-ikää aikuistumisesta puhumattakaan.

Suurin toiveeni tässä maailmassa on, että lapsistani tulisi onnellisia, tasapainoisia ja muut huomioonottavia ihmisiä.  Välillä tuon toiveen toteutuminen näyttää haastavalle. Toisinaan ihan mahdolliselle.

Mutta huolirypyt, ne eivät silotu enää koskaan.

//Millian