Luin taannoin lapsilleni kuvakirjaa hirvestä, jolla tuppasi olemaan jos jonkinmoisia huolia. Nämä pääosin tyhjästä putkahtaneet ja turhatkin huolet estivät hirveä toteuttamasta kivoja juttuja. Poloinen ei enää huolten kasvaessa tohtinut lähteä ulos leikkimään ystäviensä kanssa. Nämä huolet nimettiin kirjassa pieniksi hiren sarvissa roikkuviksi ukkeleiksi, entäjosseiksi. Sivu sivulta hirven ystävät onneksi vakuuttelivat ja pehmittivät hirveä ja saivat hänet lopulta tajuamaan, että entäjossit täytyy vain häätää pois. Niille täytyy kertoa totuus.

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä varmemmaksi tulin, että minunkin hiuksissani roikkuu entäjosseja. Aiemmin niitä on riippuillut siellä paljon enemmänkin. Entä jos unohdan, mitä piti sanoa? Entä jos unohdan tentissä kaiken olennaisen? Entä jos syön raskausaikana vahingossa jotain väärää? Entä jo en selviäkään tästä? Entä jos en saakaan töitä? Entä jos teen väärän valinnan? Entä jos.

Niin moni entäjossi on elämäni aikana jos ei estänyt niin ainakin rutkasti hidastanut päätösten tekoa. Ehkä ne ovat myös estäneet valitsemasta sen vaihtoehdon, jota eniten olisin sillä hetkellä halunnut tai tarvinnut. Liian usein olen kuunnellut entäjosseja ja valinnut sen vuoksi sen turvallisimman vaihtoehdon, sen joka ei kuitenkaan ole vienyt minua eteenpäin. Ei ainakaan heti. Pienissä määrin entäjossit voivat olla ihan siedettävä asia, mutta jos ne alkavat jossitella korvaan liian kanssa, niille täytyy kerto totuus. Ihan niin kuin hirvikin lopulta teki.

Hirvi tuijotti entäjossia tiukasti silmiin ja sanoi: Minä lähden nyt ulos ystävieni kanssa, koska meillä tulee olemaan kivaa. Ja poks vaan, entäjossi oli poissa. Ja lopultahan hirvellämme oli ihan helkutin hauska päivä.

Täytyypä jutella muutaman ukkelin kanssa itsekin.

//Millian