Minulla on tylsää. Kaipaan säpinää. Haluan toimintaa. Tahdon olla hyödyksi ja saada jotain aikaan. (!!!)

Onko tämä merkki jostain? Onko tämä aavistus siitä, että olen selättämässä väsymyksen? Voisiko tämä olla ihan varovainen alku? 

Nyt on kulunut kahdeksan kuukautta velloessa. Ymmärrän nyt alkukuukausien tuskailun ja tempoilun ja pyrkimyksen täyttää tyhjät päivät jollain edes vähän hyödyllisellä. Nyt tajuan, että minua pelotti vain olla. Oli harrastusta ja koulutusta ja työkeikkoja. Kirjoitin lukemattomia työhakemuksia ja lähettelin sähköposteja sinne tänne. Tapasin kavereita enemmän kuin kuukausiin ja menin jopa vapaaehtoistoimintaan mukaan. Sittenhän se uusi stoppi tulikin. Keho pakotti minut pysähtymään toistamiseen. Se huusi, että nyt poikki koko homma. Nyt pitää pysähtyä ihan kokonaan. On ihan pakko. 

En tarkoita, että nuo tekemäni asiat olisivat menneet jotenkin hukkaan tai olleet vääriä valintoja. Ei. Nautin kovasti niistä kaikista ja erityisen hyvältä ne tuntuivat sen takia, että ne olivat olleet toteutumattomien haaveiden listalla jo iäisyyden. Jokainen toipumisen alkutaipaleella toteutettu haave oli varmasti minulle hyväksi ja niistä on myös seurannut lisää hyviä, minua eteenpäin vieviä asioita. 

Kuitenkin minulla oli niin kova kiire toteuttaa sitä kaikkea varastossa ollutta, etten sitten kuitenkaan muistanut pysähtyä. En uskaltanut seisahtua kuuntelemaan itseäni ihan todella ennen kuin sohva vain uudestaan imaisi minut ja Netflixistä tuli paras ystäväni. Tuon stopin jälkeen taisin vasta selkeästi ymmärtää, että tärkeintä minulle juuri nyt on lepo. Se, etten vaadi itseltäni mitään, enkä ainakaan koita suorittaa toipumistani! Niinpä aikaa kului. Muutamia humputuksia karsiutui pois ja jäljelle jäivät vain minä ja kaikista tärkeimmät toiveeni. 

Niitä olen kuunnellut ja niiden mukaan elänyt. Olen antanut itselleni luvan oleilla niin paljon kuin täytyy. Ja sitten joitain muitakin hyödyllisiä asioita on alkanut tapahtua. On ollut taas mukavaa tehdä töitä tai opiskella pienissä pätkissä. On ollut terveellistä suunnitella tulevaisuutta ja haaveilla taas työelämästä. Huomaan, että mielessäni on alkanut hiljalleen viritä mietteitä työarjesta ja se tuntuu ihan hyvältä. Tottakai se myös pelottaa ja mietityttää, mutta enimmäkseen odotan jo kovasti, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Nämä epämääräiset päivät alkavat maistua jo hieman puurolta. Toivoisin niihin enemmän sisältöä ja sitä, että minusta olisi jotain hyötyä. Haluaisin töihin. Huh. Nyt se on sanottu. Haluan takaisin töihin, mutta vielä se vähän jännittää. Miten kaikki sitten menee? Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kaikki menee varmasti ihan hyvin. Siihen on kova luotto.

//Millian