Sängyssä

Ilta-Sanomat kirjoitti hiljattain aktiviteetista, jota kannattaa kokeilla sängyssä. Jutun mukaan kyseinen toiminta lähentää pariskuntia ja tekee parisuhteesta onnellisemman. Ilokseni sain todeta, että sitä todella tulee harrastettua meilläkin. Itseasiassa kyseinen puuha on kuulunut suosikkeihimme yhteiselomme alkutaipaleelta saakka. Pitkän päivän jälkeen mikään ei ole ihanampaa kuin heittäytyä valmiiksilämmitetyn peiton alle kerälle ja kuunnella. Kyllä, kuunnella. Mies on kuullut varmaan tuhansia kertoja pyynnön kerro, kerro sinun päivästäsi. Minusta on rentouttavaa vain lojua ja kuunnella miehen tutun rauhallisella äänellä kerrottua tiivistelmää hänen päivästään. Joskus tuo tarina on kovin lyhyt ja sitten saatan taas vaatia, kerro vielä jotain

Hassua tässä on se, että vaikka lapset eivät ole noita hetkiä luonnollisestikaan kuulemassa, on myös pojastani tullut ihan samanlainen kyselijä. Hänestä on ihanaa aina päiväkotipäivän jälkeen vaihtaa kuulumiset. Äiti, voitko sä kertoa sun päivästä, miten sun päivä meni? Vastaukseksi ei missään nimessä riitä, että hyvin meni, vaan tapahtumat täytyy kuvailla yksityiskohtaisesti. Myös esikoisen suusta kuuluu usein iltaisin peiton alta, voidaanko me jutella, musta on kivaa jutella

Jotain rentouttavaa ja vähän hypnotisoivaakin siinä toisen tarinan kuuntelemisessa on. Ja onhan se ihanaa, että perheenjäseniä kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu. 

Mutta alkuun palatakseni, onpa noissa lehdissä taidettu kertoa muistakin sängyssä tapahtuvista toimista. Pitänee tutustua niihin seuraavaksi…

//Millian

 

Suhteet Rakkaus Ajattelin tänään

Kirjastossa ollaan hiljaa! (ja muita kuumottavia aiheita)

Päivittäiseen rutiiniini kuuluu aamupäivä kirjastolla. Olen eläkeläistyyliin jo paria minuuttia ennen avaamisaikaa ovenkahvassa roikkumassa. Valitsen kirjastosta yleensä lukupaikan pöydän äärestä tai sitten tietokonepisteen. Useimmiten kirjastossa vallitsee mukava työskentelyrauha, mutta viime aikoina minua on alkanut risoa ihmisten käyttäytyminen kirjastossa. Minulle on opetettu, että kirjastossa ollaan hissukseen. Onko tämä oletus jotenkin muuttunut vai mitä? Tänään koetin uppoutua työntekoon, kun kirjastoon pelmahti äiti kahden pienen lapsensa kanssa. Ongelma ei ollut suinkaan äänekkäät lapset, vaan äiti joka kielsi lapsiaan jatkuvasti kailottaen todella kantavalla äänellä. Lapsi hävisi hänen näköpiiristään muutamaksi sekunniksi hyllyjen taakse ja jo oli äiti karjumassa. Enpä usko, että lapsi olisi tässä pikkukirjastossa kadonnut äidiltä olemattomiin. Tätä hetken seurailtuani ovesta sisään purjehti toinen äiti kahden pikkuisen kera. Sitten nämä äidin aloittivat vaihtamaan kuulumisiaan kantavalla äänellä juurikin työskentelypisteen vieressä. Kuulumisissa oli myös sellaista osastoa, jota en kyllä olisi välttänyt laisinkaan kuulla. Äitien jatkaessa papatustaan eräs herra päätti soittaa puhelun! Puhelu muuttuikin maratonkeskusteluksi runohyllyllä. Argh!

Olimme tällä viikolla tyttäreni kanssa uimassa, jonka jälkeen suuntasimme vastapäiseen ravintolaan uintijätskeille. Lapsi bongasi ravintolan perältä leikkipaikan. Tavallaan ihan kiva, että lapset huomioidaan tuollaisella eleellä. Mutta joku siinä mättää. Eikö se vaan kannusta lapsia hotkimaan ruuan ja kirmaamaam pois pyödästä leikkien äärelle, että aikuiset sitten voivat popsia rauhassa? Totta se on, että kyllä tuollainen leikkipaikka on meidätkin jonkun kerran pelastanut esimerkiksi pitkillä autoreissuilla lasten väsyttyä paikallaan istumiseen. Mutta jos tullaan perheellä ravintolaan, niin eikös se päällimmäinen idea ole, että syödään yhdessä? Noh. Tytär hotki jäätelön ja kipitti sitten leikkimään. Menköön sitten, sokkeloinen kiipeilypaikka näytti oikeastaan ihan hauskalta. Mutta sitten leikkipisteeltä kuului: Äiti täällä on peli! Peli. Houkuttelevan näköisen kiipeilytelineen kylkeen oli kiinnitetty peli. Voitten varmaan arvata kumman aktiviteetin tytär sitten valitsi. Argh! 

Että sellaista marmatusta tällä kertaa.

//Millian

 

Kulttuuri Ruoka ja juoma Suosittelen Ajattelin tänään