Koska ajatukseni ovat junnailleet jo pidemmän aikaa yhdessä ja samassa pisteessä yhtään kirkastumatta, päätin varata puhelinajan ammatinvalintapsykologille. Pian lempeä ja kannustava näisääni soittikin minulle takaisin päin ja jutustellessamme vierähti pyöreä tunti. Tiedän, että hänen tehtävänsä on asettaa avartavia kysymyksiä ja tarttua pieniinkin johtolankoihin asiakkaan puheessa. Kuitenkin taisin salaa toivoa, että häneltä olisi tullut selvät ohjeet, kuinka toimia seuraavaksi ja loppusilauksena vastaus siihen, mitä minun ylipäätään pitäisi ryhtyä isona tekemään. No tällaisia vastauksia en saanut, en tietenkään.

Mutta on se vaan kumma, että kun joku toinen sanoo ääneen faktoja, joita olet itsekin pohtinut, ne muuttuvat todellisemmaksi ja uskottavammaksi. Minua helpotti suuresti kuulla hänen suustaan, ettei ole järkeä hakea sellaista työtä, joka jo itsessään tuntuu liian kuormittavalle ja ahdistavalle. Tämän kai nyt jokainen tajuaa ilman psykologin lausuntoakin, mutta silti. Jotenkin oma olo hepottui, kun minulle sanottiin ääneen, että voisin tietyistä ajatelmista jo hiljalleen päästää irti. Tuli fiilis, että hän tajuaa, missä mennään.

Joihinkin hänen kommentteihinsa ja ehdotuksiinsa kuitenkin huomasin vastaavani kuin pahainen teini, jotenkin vastahankaisesti. Aloinkin siinä puhelun aikana miettiä, kuinka ärsyttäviä psykologien asiakkaat voivatkaan olla. Kuinkahan helposti psykologin saa ärsyyntymään? Huvittava ajatus. Varmaan tämän ajatuskulun takia puhelun loppuosa meni vähän ohi ja sovimme sitten uuden ajan kahden viikon päähän. Anteeksi kiltti psykologi, seuraavalla kerralla lupaan keskittyä!

//Millian