En tiedä erityisherkkyydestä tai muista trendikkäistä termeistä liiemmin. Tiedän vain, että poikani on rehellisesti herkkä. Yhteiset aamuiset päiväkotimatkat ovat ehkäpä hienoimpiä hetkiä päivässä. Päivä alkaa juuri hiljalleen valjeta ja voimme taivaltaa kahdestaan ilman kiirettä. Matkalla olemme nähneet mitä ihanimpia kukkia ja pilviä ja erikoisia yksityiskohtia rakennuksissa. Useimmat niistä olisivat menneet minulta ohi ilman pojan taitoa ihastella ja huomata. Poikani haluaa usein olla lähellä, halata ja silitellä. Hänestä on ihanaa olla pitkiä aikoja aivan hiljaa ja hän arvostaa sitä, että ihmiset puhuvat toisilleen kauniilla äänellä. Tässä on minulla äkkipikaisena välillä tekemistä. 

Päiväkodissa tuo herkkä puoli ei kovinkaan paljon ole päässyt esiin. Päinvastoin. Poika on juurikin se toisia hölmöilyyn provosoiva mölisijä, ikävä kyllä. En halua missään nimessä puolustella pojan käyttäytymistä tai sallia moista menoa vain sen takia, että poikani nyt sattuu olemaan vähän omanlainen. Aivan ehdottomasti hänen on opittava käyttäytymään muita kunnioittavasti myös päiväkodissa ja aikanaan koulussa. Mutta huomaanpa kuitenkin ajattelevani, että hömöilijän roolin ottaminen saattaa olla jonkinlainen keino herkän puolen suojaamiseksi. Päiväkodin huiskeessa on pienen pojan ehkä sittenkin helpompi selvitä jonkinmoisella häsläämisellä kuin olemalla kaikenlaisia tunnetiloja aistiva ja haaveisiin uppoutuva mietiskelijä.

Minähän olen tehnyt tavallaan samaa. Olen kamalan kauan uskotellut itselleni, että olen sosiaalinen ja käytännöllisen tehokas ratkaisija, joka ei ainakaan koskaan väsy. Mutta oikeasti olen koko ajan ollut yksinoloa ja rauhaa kaipaava, hieman epäkäytännöllinen ja hidas mietiskelijä. Ympärilläni vain on niin paljon tarmokkaita tyyppejä, että onhan se nyt ollut helpompi toimia itsekin siihen malliin. Aikuisena minulla on ollut keinoja selviytyä monista tilanteista omalla tavallani, mutta pienellä lapsella ei taida olla kovinkaan paljon valinnan varaa. 

Tämä maailma on varmasti mennyt paljon eteenpäin siinä, että lokero, johon ihmisen tulisi mahtua ei ehkä ole enää ihan niin kapea kuin ennen. Kuitenkin luulen, että herkkä ihminen joutuu tekemään jonkin verrran enemmän töitä löytääkseen oman tapansa olla täällä. Ja vaikein osuus siinä on ehkäpä juuri itse itsensä hyväksyminen ja tajuaminen, ettei ole mitenkään outo vaikka kokeekin asiat eri tavalla kuin suurin osa. Kavahdan hienoisesti vielä tuota erityisherkkyyden viljelemistä, vaikka sitä kuvaavista piirteistä pojan ja itseni tunnistankin. Minusta minä ja lapseni olemme edelleen ihan vain herkkiä tyyppejä, ihan ilman sen kummempaa numeroa. 

Vaikka poikani ei itse vielä osaa oikein rentoutua päiväkotiympäristössä, on mahtavaa että aikuiset siellä kuitenkin ymmärtävät tuon herkän puolen pojassani. Olin hiljattain talsimassa kirjastoon, kun poikani lastentarhanopettaja kiiruhti minua vastaan matkalla töihinsä. Kiireestä huolimatta hän halusi ehdottomasti kertoa, kuinka poikani oli pihan toiselta puolelta kesken leikkiensä mennyt silityksillä lohduttamaan jäiseen maahan kaatunutta tyttöä. Lämmin virtaus kipaisi jokaiseen sopukkaani. Poikani oli toiminut tilanteessa ihanalla tavalla ja aikuinen oli huomannut paitsi tilanteen myös ymmärtänyt sen merkityksen. Se merkitsi minulle todella paljon.

//Millian