Viimeistään haasteet oman lapsen kanssa ovat laittaneet ymmärtämään, että kaikki ihmiset eivät tunkemallakaan mahdu siihen samaan lokeroon, johon kai kuuluisi. Olen oppinut asioita omasta itsestäni ihan älyttömän määrän seurailemalla poikaani ja hänen tahkoamistaan tässä maailmassa, meissä on todella paljon samaa! Jotenkin olemalla poikaani kohtaan lempeä, ymmärtävä ja kannustava, olen oppinut toimimaan samoin myös itseni kanssa. Pala palalta, päivä päivältä minun on helpompi hyväksyä, että en ole käytännöllinen, asiat sutjauttava tehosuorittaja. En vain ole. Olen vain uskotellut itselleni vuosikaudet, että en ole todellakaan mikään haahuilija ja hitto, että se on ollut raskasta. On vihdoin helpottavaa tajuta ja myöntää koko roska, minä tarvitsen sopivassa määrin haahuilua, että pystyn toimimaan.

Esikoiseni puolestaan on juurikin jämpti asioiden hoitaja, joka usein huomauttaa minua unohtuneista asioista tai muistaa paluureitin vieraasta paikasta, kun minulla on jo kadonnut suuntavaisto. Hän hoitaa kouluhommat vastuullisesti ja on omatoiminen iso pieni ekaluokkalainen. Mutta. Voin vain kuvitella, millaista omistautumista meiltä vanhemmilta vaaditaan siinä vaiheessa, kun kuopus astuu koulumaailmaan. Läksyt tuskin hoituvat tuosta noin vain ja koulun sääntöjen ja rutiinien sisäistäminen vie varmasti oman aikansa ja vähän päälle. Eihän siinä mitään, sitten mennään niin ja panosetaan hommiin oikein urakalla.

Mutta minua harmittaa se, ettei poika pääse ainakaan tällä hetkellä oikein kukoistamaan tai näyttämään parhaita puoliaan päiväkodissa. Kotona hän on rauhaa ja hiljaisuutta rakastava kohtelias ja ihana poika. Päiväkodissa häntä on kuvailtu muunmuassa rämäpääksi, jota en kyllä kotoa tunnista ollenkaan. Päiväkodissa hän on usein juuri se kaveri, joka yllyttää muita hölmöilyyn ja kohellukseen. Näen pojassa muutoksen jo heti päiväkodin portilla. Matkalla kukkia ja lintuja ihastellut keskustelija muuttuu heti päiväkodin aitojen sisäpuolella kuin sormia napauttamalla vähän jännittyneeksi ja jotenkin taantuneeksi. Aivan kuin hänen täytyisi ottaa joku ihmeellinen hölmöilijän rooli, että päivästä voi ylipäätään selvitä. Harmittaa, ettei pienen ihmisen todellinen ja rento minä pääse vieläkään tuon roolin läpi.

Aikuiseltakin vaaditaan usein paljon prosessointia, rohkeutta ja taitoa olla ihan oma itsensä muiden edessä. Varsinkin jos ei satu solahtamaan siihen yhteiskuntakelpoiseen muottiin vaivatta. Miltähän siis mahtaa tuntua pienestä lapsesta, jolla on samanlainen, vähän vieraanlainen olo, mutta ei vielä oikein selviytymiskeinoja soljua (ihmis)virran mukana?

//Millian