Hän näyttää ihan pieneltä enkeliltä nukkuessaan tyytyväinen uni-ilme kasvoillaan. Hänestä on ihanaa olla ihan lähekkäin, pesässä. Musiikki kuljettaa hänet mieluisaan paikkaan, hän laulaa koko ajan. Oman laulun voi tehdä mistä vain – siitä miltä kuulostaa isin askeleet rappukäytävässä tai lusikan kilahdus murokulhoa vasten. Mahdollisuuksia laulun aiheisiin on rajattomasti. Hän on taitava keittiöapulainen ja huolellinen vihannesten pilkkoja. Joskus ulkona ollessamme hän äkkiä pysähtyy, huomaa ihanan värisen taivaan tai ihmeellisen kauniin kukan ja vaatii ihastelemaan niitä kanssaan. Joskus taivas voi olla vaaleanpunainen ja keltainen yhtä aikaa ja silloin ei voi hetkeen edes hengittää. Hän imee itseensä kaunista ja sitten hän imee itseensä kaikkea muutakin.

Hän lyö. Puree. Tönii. Uhmaa. Häiritsee. Väsyy. Väsyy. Väsyy. Hän imee hälyn ja kaaoksen, rakkaimpien huolen. Ensin hän yrittää selvitä tuosta kaikesta vetäytymällä ja pelkäämällä, sitten uhmaamalla ja lopulta satuttamalla. Hän satuttaa toisia ja pettyy itseensä. Omasta mielestään hän ei osaa yhtään mitään. Yhtäkkiä kauppakeskuksen toiseen kerrokseen ei voi enää mennä, koska lattia voi räsähtää alta. Pyörällä ei voi ajaa, koska ohikulkijat saattavat hymyillä hymyä, jonka tarkoitusta ei tiedä. Tien yli ei voi kävellä, koska jostain voi tulla auto. Arkipäiväiset ja tavalliset asiat ovat muuttuneet pelottaviksi. Yhtään mitään pettymystä ei voi tulla, koska niistä ei kertakaikkiaan pääse yli. Paha olo on tarttunut lujasti kiinni.

Aikaa kuluu. Kamalan pitkän ajan jälkeen tulee kesä ja aurinko. On aamuja, utuisia veneretkiä. On täydellinen hiljaisuus. On laituri, joka on niin kenollaan, että omena vierii sitä pitkin järveen ja molskahtaa hassusti. On lokkeja, jotka vartioivat pesiään. On horisonttiin asti kasvanut järvi, jossa eräänä päivänä voikin kahlata isosiskon hellänvarman otteen avulla. On jyrkät portaat, joita uskaltaakin kiivetä. On vuoro, jota jaksaa odottaa. On pettymys, jolle voikin nauraa. Hän huomaa, että toisten hymy tarkoittaakin hyvää. On jalat, jotka heiluvat vapaasti saunan lauteilla, kädet, jotka poimivat innoissaan mustikoita, on silmät, jotka katsovat luottavaisesti takaisin. Hän silittää, halaa ja pussaa. Haluaa syliin. Tulee yhä uusia asioita, joissa hän onnistuu. Hän nauraa. Ja ihan lopulta hän vapautuu.

Hänellä on punainen maastopyörä, jossa on vaihteet ja tosi kova vauhti. Hän rakentaa kavereineen kiemuraisia junaratoja ja haluaa isona palomieheksi. Hän voi ensimmäistä kertaa kuukausiin mennä kylään ja kutsua kavereita omaan kotiin. Kaverit ilahtuvat, kun hän tulee päiväkotiin, halauksia vaihdetaan. Hän oppii ja onnistuu päivittäin ja osaa iloita siitä. Häntä ei pelota, ahdista, eikä harmita. Hän tekee taas uusia lauluja. Ihan varmasti tietyissä asioissa on vielä matkaa ja tekemistä, ehkä jopa loppuelämäksi. Mutta entiset painavat murheet ovat jo kauas jäänyttä aikaa. Hän on tullut takaisin meidän luoksemme.

//Millian