Tämän postauksen otsikko voisi yhtä lailla olla Lapsen mielenterveysongelmat tai Pienen lapsen uupumus. Jos aikuinen voi sairastua uupumukseen tai burnoutiin, niin miksei sitten lapsi? Onko väsähtämiselle olemassa joku ikäraja? Minä uskon, niin raskasta kuin se onkin myöntää, että poikani kävi läpi paljolti saman kuin minä. Koko elämämme senhetkisestä kuviosta ja kaikesta kontrolloimattomuudesta ja ennustamattomuudesta tuli hänelle lopulta liian iso taakka. Poika ei yksinkertaisesti jaksanut enää pitää itseään kasassa, vaan joutui päiväkodissa päivästä toiseen romahtamaan. Miten olisimme voineet vaatia 3-vuotiasta selviämään kaikesta, kun olin itsekin aivan äärirajoilla?

Tästä kirjoittaminen on vaikeaa ja ehkä epäsopivaakin, mutta nyt on pakko. On aika soittaa neuvolapsykologille. Tärkeimmät ja akuutit kohdat pojan tilanteesta käydään pikaisesti läpi puhelimessa, sitten jäämme odottamaan kutsua vastaanotolle. Kelaan mielessäni koko kuviota. Oma lapsi on ollut raskausajasta alkaen rauhallinen kaveri. Vauva-aikana oikein ihmettelimme, kuinka leppoisa ja lunki poika hän oli. Koko ajan naureskelemassa ja tyytyväisenä. Vauva nukkui hyvin ja suhtautui kaikenlaisiin asioihin ja ihmisiin rennosti. Ihan pienestä asti hän nautti musiikista ja vähän kasvaessaan saattoi vain istua turottaa sohvalla kuuntelemassa lauluja toisensa perään. Poika kasvoi ja kehittyi ihan normaaliin tapaan, eikä vertaisryhmissä ollut mitään ongelmia. Joissain tilanteissa huomasimme vain, että hän suhtautui ihmeellisen voimakkaasti toisten aikuisten katseisiin. Joskus riitti, että joku vain seuraili katseellaan hänen leikkejään ja johan siitä kehkeytyi tuskainen itkukohtaus äitiin takertumisineen. Se tuntui jotenkin oudolta.

Vähän alle 2-vuotiaana hän aloitti uransa päiväkodissa. Alku teki tiukkaa, oli itkua ja vetäytymistä. Poika oli päiväkodissa hoitajien mukaan todella arka, hyvä että uskalsi omatoimisesti ottaa lelun lattialta. Alun jälkeen hommat alkoivat onneksi luistaa ja asiat rullailivat ihan mukavasti, kiitos sensitiivisen henkilökunnan. Kuitenkin pari kuukautta sen jälkeen, kun poika täytti 3 vuotta asiat alkoivat toden teolla muuttua. Pojasta tuli jotenkin pelokas ja epäluuloinen ja jatkuvasti jännittyneen oloinen. Ajattelimme ensin, että se on ohimenevää, mutta siinä olimme väärässä.

Pojan käytös huononi koko ajan ja alkoi muuttua ensin voimakkaasta uhmaamisesta väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi. En aio kaunistella. Käytös oli toistuvaa lyömistä, puremista, tönimistä, karkailua, sääntöjen rikkomista. Monesti lyöminen kumpusi jostain meidän aikuisten silmiin mitättömästä asiasta ja kohdistui aivan yhtäkkiä kaveriin, joka sattui olemaan lähimpänä. Kavereille ei sillä tavalla jäänyt hirveästi mahdollisuutta puolustautua ja totta kai tuollaiset tilanteet olivat heille todella hämmentäviä ja harmillisia. Pahimpana aikana satuttamistilanteita oli päivittäin, joskus päivän aikana useitakin. Pojan haku päiväkodista alkoi olla todella ahdistavaa. Jo matkalla pelko hiipi mieleen; mitä kamalaa oma lapsi on tänään tehnyt. Lähes aina oli jotain ikävää kuultavaa, mutta upea lastenhoitaja jaksoi koko ajan olla kannustava ja kertoa, mitkä asiat olivat sujuneet hienosti. Niitä vain oli äidin näkökulmasta pelottavan vähän.

Kotona poika ei ollut juurikaan väkivaltainen. Joitain ikäviä isosiskon tuuppimisia tai leluilla huitomisia oli välillä, mutta ei läheskään päivittäin tai edes viikoittain. Mutta poika ei ollut oma itsensä kotonakaan. Välillä lapsi tuntui oudon pelottavalla tavalla ihan vieraalta. Hän vaipui ajoittain omaan maailmaansa, eikä häneen meinannut millään saada kontaktia. Poika oli iloton, uhmaileva ja jopa ilkeä. Hän provosoitui niin päättömään riehumiseen kuin raivoisaan itkukohtaukseen aivan pienimmästäkin vihjeestä. Hän kiljui sellaisella äänellä, mitä en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Meistä tuntui, että saimme olla koko ajan varpaillaan, mutta emmehän voineet alkaa silotella koko elämää pojan ympäriltä. Olihan meidän saatava olla omassa kodissamme ihan normaalisti. Niin normaalisti kuin ahdistukseltamme kykenimme. Huomasimme onneksi, että poika nauttii edelleen musiikista. Se oli ainut tapa, millä hänet sai edes jotenkin rentoutumaan ja unohtamaan jännityksen. Ne pienet hyvät hetket toivat edes jotain toivoa tilanteeseen. Samalla kun koetin kannatella poikaani, oli minulla täysi työ itseni kasassa pitämisessä. Raskainta oli, että rauhallinen kodin lämpö ja meidän vanhempien turvallinen rakkaus ja läheisyys eivät vain tuntuneet riittävän tilanteen muuttamiseksi.

Jossain vaiheessa asiat alkoivat jotenkin edetä. Koitimme ottaa ylimääräisiä vapaita ja lomaa, jotta poika saisi levätä enemmän. Pääsimme psykologille, toimintaterapiaan ja neuvolaan. Poikaa testattin ja tutkittiin. Joka paikassa oltiin vähän hämmentyneitä, mistä kaikki oikein voi johtua ja mitä asialle täytyisi tehdä. Päiväkodissa asioita järjesteltiin aktiivisesti. Saimme pikaisella aikatalulla erityislastentarhanopettajan palaveeraamaan ja pojalle sovittiin päiväkotiin tukitoimia. Pojan kanssa työskentelevät aikuiset sitoutuivat sataprosenttisesti suunnitelmaan ja ihan hiljaa hyviä asioita alkoi tapahtua.

Missään vaiheessa poika ei saanut mihinkään asiaan asiantuntijan diagnoosia tai me perheenä mitään konkreettista selitystä pojan käytökselle. Se, ettei diagnoosia tullut, oli tietenkin hyvin helpottavaa. Olimme ehtineet pelätä jo kaikenlaista. Mutta jotenkin jäimme tyhjän päälle, olimme yhtäkkiä väliinputoajia. Ei normaalia kehitystä, mutta ei mitään diagnosoitavaakaan. Mistä kaikessa pojan pahassa olossa sitten oli oikein kyse! Sumuisimmalla hetkellä sitä ei vain hahmota asioita, jotka muuten vaikuttaisivat päivänselviltä. Ajan kuluessa ja pahimman hellittäessä koko kuva alkoi selkiytyä mielessämme. Kaikki elämäämme koetelleet tapahtumat, minun väsymys ja ukin onnettomuus vaikuttivat jo muutenkin kovin herkkään poikaan kovasti. Pojalla oli myös vaikeuksia tulkita toisten kehonkieltä ja ilmeitä oikein. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli aina, että toisella on jotenkin pahat aikeet mielessä. Väärinymmärryksiä tuli tilanteesta toiseen ja käyttäytyminen oli sen mukaista. Poika ei myös mitenkään hahmottanut koko päiväkodin kuviota ja siellä olevia toimintamalleja, vaikka aikuiset pitivätkin tiukasti kiinni turvallisista rutiineista ja lämpimästä kohtaamisesta. Päiväkoti oli pojalle yhtä kaaosta ja valppaana olemista, josta tuli vain selviytyä. Vaikka sitten nyrkkejä käyttäen.

Emme voineet enää muuta kuin antaa pojan levätä ihan kunnolla ja antaa ajan kulua. Jäimme kahdeksi kuukaudeksi pois kaikesta kaaoksesta, päiväkodista ja töistä.

//Millian