Miksi ihmeessä olemme edelleen lähes kolmentoista yhteisen vuoden ja kaikkien näiden mutkien ja alhojen jälkeen mieheni kanssa edelleen yhdessä, miksi?

Olen pohtinut tuota kysymystä usein. Vuosien varrella on ollut muutama tilanne, kun olen todella ollut vähällä luovuttaa. Välillä elämässä on rämmitty niin syvässä suossa, että irtipäästäminen on käynyt mielessä. Ja sitten kuitenkin. Lopulta jollain ihmeellä kaikesta on selvitty ja eteenpäin menty -yhdessä.

Vaikka kuinka vastausta etsin ja kysmystä eri kulmista tarkastelen, en saa vastaukseksi tahtoa tai halua, niin kuin ehkä oman vihkiseremoniassa tahtomisen ja papin aamenen jälkeen kai kuuluisi ajatella. Mutta ei, minua ei ole pitänyt mieheni rinnalla tahto tai päätös olla toisen kanssa. Minulle se ei vain riittäisi, se ei olisi tarpeeksi. Meidät on pitänyt yhdessä vapaus. Mieheni ei ole koskaan, ikinä millään tavalla rajoittanut minua, toiveitani tai ajatuksiani. Enkä nyt tarkoita, että olisin holtittomasti huidellut menemään pitkin kyliä vähät välittämättä toisen tunteista. Vapaus voi tarkoittaa niin montaa erilaista asiaa. Minulle vapaus tarkoittaa tunnetta ja omaa tilaa. Jollain tavalla se on myös vapautta olla yhdessä toisen kanssa. Mieheni onkin aina kannustanut minua tavoittelemaan unelmiani ja toimimaan kuten hyvältä tuntuu. Hän ei ole koskaan kyttäillyt menemisiäni tai esittänyt marttyyrinaamaa minulle. Hän ei vaatinut minua jäämään luokseen, kun nuorena pamautin yhtäkkiä muuttavani toiseen maahan asumaan, hän ei voivotellut, eikä tuskaillut kun esikoisen vauvavuotena intohimoni oli opiskella ja olla sen vuoksi välillä pitkiä päiviä poissa kotoa. Hän ei myöskään toppuutellut tai vastustellut, kun irtisanouduin ja heittäydyin tyhän päälle. Päinvastoin, kaikessa hän on aina kannustanut ja tukenut.

Ydin onkin siinä, että siitä huolimatta mieheni ei ole missään määrin ollut mikään heittopussi tai tossukka, vaan tukevasti omilla jaloillaan seisova ja ihan yhtä lailla itseään toteuttava yksilö. Tunnistan ja tunnustan, että meistä minä olen se, joka joskus on saattanut sitä marttyyrinaamaa näyttää, joskus olen kaivannut todenteolla toista lähemmäksi ja olemaan enemmän läsnä. Mutta loppujen lopuksi olen tukenut miestäni ihan yhtä lailla hänen päätöksissään ja menoissaan. Itseasissa olisin tukehtunut jo vuosia sitten jos toinen meistä olisi vaatinut jotain muuta.

Se että teemme omat juttumme, elämme omaa(kin) elämäämme siitäkin huolimatta, että olemme vanhempia ja puolisoita, tekee meistä ehkä juuri niin tiiviin parin. Minulla on aina sellainen olo, että voin ja saan hengittää ja se on minulle suhteen elinehto. Me ei varmasti mahduta siihen idylliseen ja turvallisen tavalliseen ydinperheen muottiin, johon ehkä kuuluisi. Mutta entä sitten? Yhä vähemmän sitä jaksaa välittää mistään muoteista jos itse ja läheiset vain voivat hyvin, eikä aiheuta tominnallaan kenellekään muullekaan mielipahaa.

Ainiin ja yksi juttu unohtui. Se, mikä meitä vielä edelleen pitää yhdessä. Sokerista, mutta totta. Rakkaus.

//Millian