Aika päästää irti vuodesta 2016

Kulunut vuosi elämässäni on ollut kuin elokuva. Se vain on sisältänyt draamaakin enemmän juonenkäänteitä ja mustan absurdeja tilanteita. Suuren osan vuodesta minusta on tuntunut siltä, että katson omaa elämääni kuin vilisevää filmiä, jonka käänteissä koetan epätoivoisesti pysyä kärryillä. Tämä vuosi on tuonut tullessaan enemmän vastoinkäymisiä ja murhetta kuin olisin ikinä osannut arvata. Tämän vuoden aikana olen saanut kokea, mitä tarkoittaa todellinen väsymys ja miltä tuntuu lamauttava pelko. Olen myös ymmärtänyt, mitä jatkuva epätietoisuus ja voimattomuus tekee ihmisen päälle. Vuoden mittaan olen huomannut ihan liian usein kysyväni itseltäni, kuinka paljon yksi ihminen oikein voi jaksaa.

Mutta saman vuoden vaiheissa olen myös ihmetellyt, kuinka onnekas olen. Olen ollut ihmeissäni, kuinka paljon hyvin asioita juuri minun kohdalleni on vuosien varrella osunut. Hienoja juttuja on niin paljon, että koitan tiivistää ne tässä muutamaan lauseeseen. Vaikka ne kyllä ansaitsisivat tulla mainituiksi omina tarinoinaankin! Ensinnäkin tielleni on tullut osin uskomattomiakin sattumia, joiden seurauksena elämässäni on nyt tiettyjä hyvin tärkeitä ihmisiä, joista aion pitää lujasti kiinni. Myös muutto Helsinkiin lähes kymmenen vuotta sitten ja kaikki silloisten opintojen tuoma uusi ja tuore on ollut minulle todella merkityksellistä. Eräiden käänteiden ansiosta lapsillemme on osunut mahtava päiväkoti, sekä upeat lastentarhanopettajat, joiden ansioista puolestaan moni murheikas asia on saanut hiljalleen paljon valoisamman sävyn. Tietynlainen kantava voima on myös ollut lapsuudessa opittu tapa katsoa maailmaa: aina on jotain kaunista ympärillä ja jotain hyvää tulossa. Siinäkin on suloisella sattumalla näppinsä pelissä, että olen saanut kauan sitten tavata mieheni. Ja yhä edelleen jaksan ihmetellä, miten mahtavat pienet ihmiset meidän kanssa täällä kotona asuvatkaan!

Kun on mennyt oikein raskaan myllyn läpi, on erityisen mahtavaa huomata lopulta olevansa elossa ja vieläpä ihan järjissään. Tuntuu ihanalta hengittää ja nähdä, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. On mahtavaa nauraa niin, että vatsalihaksiin sattuu. On täydellistä leikkiä joogia kynttilän valossa ja löytää venytys, jota on kaivannut viimeiset kolmekymmentä vuotta. On upeaa seurata rakkaiden ihmisten onnistumisia ja iloja, silittää vastasyntyneen vauvan untuvaista tukkaa, rapsuttaa koiran pehmeää turkkia ja kirjoittaa tuntikausia hiljaisuudessa. On ihanaa pussata ja halata, rutistaa oikein lujasti. On ihanaa olla olemassa.

Toivottavasti meidän kaikkien tuleva vuosi on hyvä ja onnellinen, kauniin uudenlainen. Rakkautta ja rauhaa.

//Millian

 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Mieli

Eloonjäämistemppu

Klo 09.05, kolme puhelua tullut. Äiti ei ikinä soittele tähän aikaan aamusta noin. Jotain on sattunut.

Ensimmäinen ajatus, mikä puhelin kourassa minuun iskee. Ja vaikka kuinka toivon olevani väärässä, en ole. Lyhyitä lauseita ilmeettömällä äänellä. Isälle on sattunut paha onnettomuus. Se on sairaalassa, nukutettuna.  En ymmärrä yhtään. Yritän ajatella järjellä, rauhoittelen itseäni. Ehkä tilanne ei ole niin paha kuitenkaan. Puhumme hetken, sitten puhelin suljetaan. Olo on oudon ontto. Päässä humisee ja huomaan, etten tunne mitään. En edes ajattele mitään. Yritän vain ajatella, mitä minun nyt oikein pitäisi ajatella. Mitä tällaisessa tilanteessa kuuluu tehdä tai tuntea? Teenkö jotain? Menenkö jonnekin? En kerro asiaa heti edes miehelleni. En tajua, että niin olisi hyvä tehdä. Hetken päästä alan soitella. Soitan siskolle, soitan veljelle. Eivät he tiedä sen enempää.

Isä on niin huonossa kunnossa, että tavallinen keskussairaalahoito ei riitä, hänet lähdetään kiidättämään Helsinkiin teho-osastolle. Matka onnistuu, hänet viedään pitkään leikkaukseen. Koko päivän odotamme uutisia selviääkö isä vai ei. Ulkona on todella kova pakkanen ja viiltävän kaunis auringonpaiste. Lähden rantaan kävelylle. On kaunista, ihanan näköistä. Kuljen pää humisten polkua pitkin penkille istumaan. Katselen meren jäälle ja toivon. En ole elämässäni koskaan toivonut mitään niin kovasti. Lähetän kaikki energiani ja voimani ja toivoni isälle leikkaussaliin. Tunteja kuuluu, varmasti kahdeksan loputtoman pitkää tuntia menee, sitten puhelin soi. En haluaisi vastata, mutta on pakko. Isä on elossa.

Seuraavana päivänä menemme katsomaan isää. Sisko, veli ja minä. Äiti ei ole vielä kyennyt matkustamaan pitkää matkaa Helsinkiin. Olen huolissani äidin kunnosta. Sairaalan ala-aulassa tapaamme kolmisin, halaamme. Kuljemme pitkän käytävän, toisen pitkän käytävän, jyrisevän potilashissin. Sekoan matkalla suunnista ja olen ihan varma, etten osaa rakennuksesta enää ulos. Ovella meitä käsketään pukeutumaan suoja-asuihin. Tuntuu oudolta, elokuvalta. Pääsemme sisään käytävään, odottelemme. Odotamme aika pitkään. Lopulta joku tulee selostamaan tilannetta. Se kuulostaa kamalalta, mutta en tajua sitä. Veli ei pysty jatkamaan pidemmälle, hän jää käytävään. Sisko ja minä menemme sisään huoneeseen.

Onko tuo isä? Onko tuo isä? Sängyssä makaa mies. Jalat ja kädet on ripustettu roikkumaan katossa kiinni olevaan telineeseen. Ympärillä on niin paljon laitteita, koneita ja letkuja, etten pysty laskemaan niitä. Isä on turvonnut niin omituisen näköiseksi, että tunnistan hänet vaivoin. En pysty itkemään. Huoneessa on kuuma. Siskolleni tulee paha olo, hän menee pois. Minä istun tuolilla isän vieressä, pelottaa koskea, mutta saan luvan. Isä nukkuu syvää unta, mutta melkein huudan, ettei hän saa mennä. Ei vielä! Sisko palaa hetken päästä. Kerromme isälle, että ulkona on kova pakkanen. Yritämme jutella normaalisti. Lähdemme osastolta ja menemme läheiseen kahvilaan. Kukaan täällä olevista ei tiedä, mitä juuri näimme. Se tuntuu oudolta.

Seuraavana päivänä soitan sairaalaan. Haluan tiedon. Kuoleeko isä? Tilanne on kriittinen. Tilanne on paha, isää ei enää elvytetä jos sydän pettää. Toivoa kuulemma on, vielä hoidetaan täysillä. Mutta ei elvytetä. Ei elvytetä…

Tulee päiviä, tulee uusia tuntikausien leikkauksia, joita jännittää. Tulee vierailuja. Raskaita käyntejä, huonoja uutisia ja pieniä toivonpilkahduksia. Käsidesin hajua, suojavaatteiden kahinaa. Kaikkea kannattelee hoitajien uskomaton toiveikkuus ja ammattitaito. Olen ihan varma, että he ovat taikureita, enkeleitä tai ihan mitä vain satumaailman olentoja. Niin ihmeellisiä asioita he saavat aikaan. Kuuntelemme taas uusia raportteja ja suunnitelmia. Ihmettelemme, pelkäämme ja toivomme.

Kuluu kuukausi, isä nukkuu vieläkin. Pienen pieniä hetkiä hän on hoitajien mukaan käynyt pinnalla. Eräänä päivänä näemme hänet ensimmäisen kerran itsekin silmät auki. Isä ei puhu tai ota kontaktia, mutta hetki on meille tärkeä. Pieniä edistysaskeleita ja jälleen takapakkia. Toivomme ja petymme. Pidätämme hengitystä viikkokausia. Joka ikinen puhelimen pirinä saa minut lamaantumaan. En haluaisi vastata, pelottaa. Aikaa kuluu.

Sitten, eräänä päivänä hoitaja toteaa, että kyllä mies henkiin jää. Ilo ja helpotus valtaa minut. Kyllä isä eloon jää! Vaikka olen pelännyt, olen uskonut. Koko ajan olen hokenut itselleni mieheni lausumaa rujon totuudenmukaista voimalausetta. Niin kauan kuin hän ei ole kuollut, niin hän ei ole kuollut. Niin yksinkertaisen totta. Hiljalleen alamme uskoa tuohon kaikki ja kuukausien kuntoutuminen voi varovasti alkaa.

Tänään on se päivä, kun onnettomuudesta on tasan vuosi. Isä on elossa ja voimissaan, enkä vieläkään tajua, kuinka hän sen eloonjäämisen oikein teki.

//Millian

Suhteet Oma elämä