Äiti kato!

Lapseni sanoivat tänään yhteensä noin 1000 kertaa äiti. Ihan oikeasti tuhat, pidin kirjaa. Esikoinen on puhunut 1-vuotiaasta, nuorempi 2-vuotiaasta. Kun tuo tänään laskettu määrä kerrotaan päivillä, joina he ovat osanneet puhua ja äiti -sanan tuottaa, tulee äitihokuja yhteensä useampi miljoona. Voisin todeta, että olen kuullut tuon sanan aika monta kertaa ja vieläpä kaikilla mahdollisilla tyyleillä. Se on lausuttu neutraalisti, pyytävästi, käskevästi, lepyttelevästi, kysyvästi, innokkaasti, surullisesti, riehakkaasti, teatraalisesti, vekkulisti, kauniisti ja rakastavasti. Useita äiti -huudahduksia on mennyt ohi, en ole niitä omilta hommiltani kuullut. Lukematon määrä niistä on keskeyttänyt tekemiseni, ajatukseni ja olemiseni. Moneen kertaan ne ovat vaativuudessaan myös hermostuttaneet ja rasittaneet. Kaikista eniten ne ovat tuntuneet hyvältä. Ja vielä yli seitsemän vuoden jälkeenkin tulee sellaisia hetkiä, että ne kuulostavat ihan ihmeelliseltä. Äiti. Minäkö se olen, oikeastiko? Ovatko nuo mahtavat äidin hokijat ihan aitoja olentoja, minusta tulleita? Miten hauskaa, että juuri nuo kaverit asuvat meillä! Miten arvokasta, että nimenomaan nämä upeat lapset tulivat juuri meille.

Minä tunnen ne hirmuisen hyvin ja samalla en kuitenkaan, sillä heillä on ihan omat ajatuksena ja tunteensa. He miettivät ja pohtivat. He kokevat ja päättelevät. He ratkovat ja kasvavat. Heillä on hauskoja juttuja ja kekseliäitä sanavalintoja. Minusta ihania väärin kuultuja tai omalla tavalla ymmärrettyjä ovat esimerkiksi Unimatti (= Nukkumatti), Sikolätti (= ravintola Chico’s) ja hiustenpystytin (suoristusrauta). Myös pikkujuhla, jossa ruuat ovat minipieniä ja joulukuusi todella lyhyt (= pikkujoulut) on aika herttainen. Ja onhan se nyt hienoa, että lapset pitävät äidin kärryillä maailman menosta ja opettavat kaikenlaista. Järjetön määrä ympäristön pieniä yksityiskohtia olisi jäänyt minulta huomaamatta ilman tarkkoja silmäpareja. Voi, niin paljon elämää olen lapsiltani saanut ja oppinut.

Ja onhan se nyt ihanaa, kun kesken leikkien toistesta huoneesta kuuluu: äiti, sinä olet ihana. Tai kun sanon lapselleni, että hän on kiva, niin vastaus kuuluu: minäkin rakastan sinua äiti.

//Millian

 

Perhe Vanhemmuus

Heikko ei ole peikko

Kuulun siihen tuttuun ja liian laajaan suomalaisten joukkoon: olen huono pyytämään apua. Olen koittanut miettiä miksi näin on. On varmasti totta, että avunpyytäminen nähdään jossain määrin merkkinä heikkoudesta tai epäonnistumisesta. Toisaalla taas julistetaan, kuinka oikeasti vahva ihminen nimenomaan osaa pyytää apua. Luulen, etten lukeudu kumpaankaan koulukuntaan. Omalla kohdallani se, etten ole oikein osannut pyytää apua johtunee eniten itsepäisyydestä. Olen aina ajatellut, että haluan itse ratkaista omat juttuni. En halua muita siihen hänkkäröimään ja sotkemaan kuvioita. Totta kai olen saanut myös onnistumisen ja mielihyvän tunteita siitä, kun hankalatkin kuviot ovat selvinneet omin voimin ja ihan itse. Toisaalta en ole nähnyt muita avunpyytäjiä heikkoina lepsukoina, vaan olen arvostanut sitä, että jollain sentään on olemassa tuo avunpyytämisen taito.

Tämän väsymyksen kohdalla ajattelin tuttuun tapaan, että itsehän tästäkin sotkusta on selvittävä. Eihän kukaan muu voi edes osata auttaa tai ratkoa asioita puolestani. Totta ja sitten taas ei. Ajattelutyötä ei kukaan muu puolestani tee, mutta sen käynnistelyyn toisen apu on ollut lopulta välttämätöntä. Minä, joka en ole koskaan oikein ymmärtänyt kaiken maailman oppaita ja elämäntapaneuvojia, olen nyt löytänyt itseni kirjastosta juuri sen hörhöhyllyn vierestä kahmimassa teoksia kainalooni. Onhan siellä paljon hömppää, mutta pakko on ollut taipua siihen, että joukossa on myös asiaa. Joistain kirjoista olen saanut ihan aitoja työkaluja käyttööni ja monen moni asia on kirkastunut mielessäni. Miksi en uskoisi saman kokenutta, miksi en kuuntelisi viisaampaa!

Oppaiden lukemisesesta huolimatta avunpyytäminen ei ole minulle edelleenkään luonnollista, mutta ei se enää tunnu siltä, että menettäisin oman hallintani tilanteessa täysin. Sitä paitsi onhan se aika ihanaa välillä antaa vastuu hetkeksi jollekin muulle. Joskus voi vähän vain kellua.

Se, että avunpyytäjää usein kiirehditään nopeasti korostamaan vahvaksi ja rohkeaksi ihmiseksi, särähtää edelleen ja pahasti. Ihan kuin ihmisen sitten kuitenkin pitäisi olla koko ajan vahva. Tuntuu, että heikko on jo sanana jotain pelottavaa ja jonka ääneen lausumista täytyy kaikin keinoin varoa. Vahvuus on se arvo, jota kaikesta huolimatta tulisi tavoitella ja joka on aina hyväksyttävämpää. Miksi ei annettaisi heikon vain olla heikko ja ihan sillä nimelläkin vielä? Kaikki ovat sitä joskus ja entä sitten. Se on elämää, ei sen ihmeempää. Sitä varten on olemassa toiset ihmiset. Silloin, kun joku on heikko, toinen on vahva ja kannattelee. Silloin heikko saa olla ihan niin heikko kuin hänestä tuntuu ja niin pitkään kuin tarvitsee. Eikä heikon mieleen saa kukaan ujuttaa ajatusta, että ihan kohta on oltava vahva taas. Heikolle pitää sanoa, että sinä saat olla se mikä olet juuri nyt, olo varmasti kohenee kun on sen aika. Heikkoa pitää helliä, heikon pitää antaa kellua.

//Millian

Hyvinvointi Mieli Uutiset ja yhteiskunta