Kuulun siihen tuttuun ja liian laajaan suomalaisten joukkoon: olen huono pyytämään apua. Olen koittanut miettiä miksi näin on. On varmasti totta, että avunpyytäminen nähdään jossain määrin merkkinä heikkoudesta tai epäonnistumisesta. Toisaalla taas julistetaan, kuinka oikeasti vahva ihminen nimenomaan osaa pyytää apua. Luulen, etten lukeudu kumpaankaan koulukuntaan. Omalla kohdallani se, etten ole oikein osannut pyytää apua johtunee eniten itsepäisyydestä. Olen aina ajatellut, että haluan itse ratkaista omat juttuni. En halua muita siihen hänkkäröimään ja sotkemaan kuvioita. Totta kai olen saanut myös onnistumisen ja mielihyvän tunteita siitä, kun hankalatkin kuviot ovat selvinneet omin voimin ja ihan itse. Toisaalta en ole nähnyt muita avunpyytäjiä heikkoina lepsukoina, vaan olen arvostanut sitä, että jollain sentään on olemassa tuo avunpyytämisen taito.

Tämän väsymyksen kohdalla ajattelin tuttuun tapaan, että itsehän tästäkin sotkusta on selvittävä. Eihän kukaan muu voi edes osata auttaa tai ratkoa asioita puolestani. Totta ja sitten taas ei. Ajattelutyötä ei kukaan muu puolestani tee, mutta sen käynnistelyyn toisen apu on ollut lopulta välttämätöntä. Minä, joka en ole koskaan oikein ymmärtänyt kaiken maailman oppaita ja elämäntapaneuvojia, olen nyt löytänyt itseni kirjastosta juuri sen hörhöhyllyn vierestä kahmimassa teoksia kainalooni. Onhan siellä paljon hömppää, mutta pakko on ollut taipua siihen, että joukossa on myös asiaa. Joistain kirjoista olen saanut ihan aitoja työkaluja käyttööni ja monen moni asia on kirkastunut mielessäni. Miksi en uskoisi saman kokenutta, miksi en kuuntelisi viisaampaa!

Oppaiden lukemisesesta huolimatta avunpyytäminen ei ole minulle edelleenkään luonnollista, mutta ei se enää tunnu siltä, että menettäisin oman hallintani tilanteessa täysin. Sitä paitsi onhan se aika ihanaa välillä antaa vastuu hetkeksi jollekin muulle. Joskus voi vähän vain kellua.

Se, että avunpyytäjää usein kiirehditään nopeasti korostamaan vahvaksi ja rohkeaksi ihmiseksi, särähtää edelleen ja pahasti. Ihan kuin ihmisen sitten kuitenkin pitäisi olla koko ajan vahva. Tuntuu, että heikko on jo sanana jotain pelottavaa ja jonka ääneen lausumista täytyy kaikin keinoin varoa. Vahvuus on se arvo, jota kaikesta huolimatta tulisi tavoitella ja joka on aina hyväksyttävämpää. Miksi ei annettaisi heikon vain olla heikko ja ihan sillä nimelläkin vielä? Kaikki ovat sitä joskus ja entä sitten. Se on elämää, ei sen ihmeempää. Sitä varten on olemassa toiset ihmiset. Silloin, kun joku on heikko, toinen on vahva ja kannattelee. Silloin heikko saa olla ihan niin heikko kuin hänestä tuntuu ja niin pitkään kuin tarvitsee. Eikä heikon mieleen saa kukaan ujuttaa ajatusta, että ihan kohta on oltava vahva taas. Heikolle pitää sanoa, että sinä saat olla se mikä olet juuri nyt, olo varmasti kohenee kun on sen aika. Heikkoa pitää helliä, heikon pitää antaa kellua.

//Millian