Minulla on yksi sisko ja yksi veli. Meillä on aika isot ikäerot, mutta olemme kuitenkin touhunneet lapsenakin yhdessä kaikenlaista. Isosiskon kanssa tärkeitä muistoja ovat hetket, kun sisko laittaa minun tukkaani. Pitkä vaalea tukkani oli riehumisleikkien seurauksena päivittäin melkoisessa takussa. Sisko jaksoi kärsivällisesti selvitellä takut ja laittaa jonkun hienon kampauksenkin vielä. Muistan myös sellaisen tapahtuman, kun minua yöllä pelotti ja juoksin pimeässä siskon viereen itkemään. Hän otti minut ihan tiiviisti kainaloon ja siinä peiton alla oli hirmuisen lämmintä ja turvallista. Kasvaessani siskosta alkoi pikkuhiljalleen tulla kuin mentori minulle. Hän oli esikoisen roolissa jo raivannut suurella vaivalla tien niin ulkomaille kuin toiseen kaupunkiin muuttoonkin. Minun oli kuopuksena todella helppo seurata samankaltaisia reittejä, koska sisko oli tehnyt sen kaiken valmiiksi jo. Sisko on ollut järjen ääni, jolta olen saanut vinkkejä opiskelupaikan etsimiseen, työnhakuun ja joo, parisuhteisiin liittyen myös.
Isoveljeni kanssa jaoimme lapsena saman huoneen monta vuotta. Veljen kanssa leikimme lähinnä intiaani- ja länkkäriaiheisia leikkejä ja aina oli hauskaa. Jossain vaiheessa meillä oli kuitenkin kausi, kun emme voineet sietää toisiamme. Muistan sen raivon tunteen kehossa, miten paljon toinen voikaan ärsyttää! Mutta, kun kasvoimme isommaksi, veljestä tuli puolestaan musiikillinen mentorini. En tietäisi mistään mitään jos veli ei olisi kuunteluttanut minulla kaikkea mahdollista genrestä toiseen. Kerran hän köytti minut huivilla tuoliin kuuntelemaan Nirvanaa. Mikä kultainen muisto!
Nyt aikuisena, kun elämä on välillä heitellyt suuntaan ja toiseen meitä kaikkia kolmea, on ollut todella tärkeää, että ylipäätään on sisaruksia. Kukaan muu ei voi ymmärtää omaa historiaa ja taustaa samalla lailla. Siskolle ja veljelle ei tarvitse selittää mitään lapsuuteen tai lapsuuden perheeseen liittyvää. Ja vaikka olisi mikä, ne on ja pysyy. Se on jotain ihan käsittämättömän hienoa.
Se on varmaan yksi syy, miksi olen aina halunnut itsekin lapsia. Omien lapsien sisaruussuhdetta on hienoa seurata. He ovat tiiviisti yhteen hitsautunut parivaljakko. Tämä toteutuu arjessa hyvässä ja pahassa. Kukaan toinen ei saa heitä sellaiseen yltiöriehumisen tilaan tai yllytettyä päättymättömään hepulinauruun. Kukaan muu ei ymmärrä lähes huomaamattomasta eleestä jotain hervotonta kahden ihmisen sisäpiiriläppää. Ei ole ketään toista, joka osaisi ottaa kotileikissä sen tietyn roolin juuri sillä oikealla tavalla. Ketään muuta ei myöskään tule yhdessä yössä yhtä kova ikävä, eikä kenestäkään toisesta ole koskaan ollut niin kova huoli.
Iltaisin se isompi ottaa pienemmän kainaloon ja kertoo tarinoita niin kauan, että pienempi nukahtaa. Ja yöllä jos ne heräävät pahaan uneen, ne eivät juokse äidin ja isin väliin, vaan käpertyvät tiiviisti saman peiton alle ihan lähelle toisiaan. Ja jos kysyy, mikä on ihaninta maailmassa, vastaus kuuluu: se, että on oma pikkuveli.
//Millian
