Työ. Työnteko. Ura. Eteneminen. Unelma-ammatti. Velvollisuus. Vastuu.

Näitä sanoja on tullut pyöriteltyä kuluneen vuoden aikana kyllästymiseen asti. Työ määrittää meitä ihmisinä. Kun tutustun uuteen ihmiseen, kärkipäässä kysymyksistä uudelle tuttavuudelle on, mitä sinä teet työksesi? Tähän kysymykseen on tosi helppo vastata jos tekee jotain työkseen. Mutta entä sitten jos vastaus on, en mitään. Mitä reaktioita tämä herättää kysyjässä? Onko vastaaja kenties laiska vätys? Kuinka vastuutonta vain ajelehtia yhteiskunnan rahoilla! Mikä oikeus toisilla on lorvia, kun toiset painavat hommia niska limassa? Mieleen hiipii ajatus: vastaaja on epäonnistunut. Kyllä, niin se on. Jos ei ole tolkullinen tekemään työtä, niin on epäonnistunut.

Enpä ole kertaakaan kuullut, että kukaan sanoisi ihan suoraan, että en nyt ole töissä, koska en enää jaksanut. Vastaukseksi voi sen sijaan kehitellä mitä erilaisimpia kommentteja. Minulla on työnhakuprosessi menossa. Vaihdan työpaikkaa parasta aikaa. Minulla on vähän pidempi loma tässä välissä. Asian voi myös ilmaista, kuten minä vastaamalla, että tässä on nyt tällainen välivaihe menossa.

Täytyy varoa, ettei vahingossakaan mainitse sanoja väsyminen, loppuunpalaminen tai ainakaan luovuttaminen. Se on pahin.

Toisaalta ehkä asia olisi helpompi ilmaista jos työ olisi selkeästi ollut itselle ihan kamalaa ja vääränlaista. Voisi vain todeta, että se ei kertakaikkiaan ollut minun juttuni, olipa helppo päätös lähteä! Mutta entä jos työ, josta uupui olisi voinut olla juuri se unelma-ammatti? Omalla kohdallani olin ainakin hyvin lähellä sitä.

Olen saanut kipinän kyseiseen ammattiin jo yläasteella. Ihmisen kehitys, etenkin psykologiselta kannalta, on kiinnostanut minua pitkään. Sisälläni on myös asunut pieni auttaja ja asioiden ratkoja varmaankin pikkutytöstä asti. Olen myös suhtautunut huumorilla asioihin. Työni elinehto! Ammattiini opiskelu oli ihan mieletöntä aikaa. Uusi kaupunki ja uudet ihmiset olivat juuri sitä mitä siihen hetkeen tarvitsin. Opiskelemani asiat itsessään olivat kiehtovia, silmiä avaavia ja motivoivia. Minä tykkäsin opiskella toden teolla! Harjoittelutkin rullasivat ihan mukavalla otteella. (Lukuunottamatta päättöharjoittelua, johon olin kasannut itselleni aivan jäätävät paineet. Se onkin taas aivan oma tarinansa, heh.)

Valmistuttuani menin samantien töihin ja voin kertoa, että ensimmäinen työpaikkani oli kyllä sellainen koulu tähän hommaan, ettei paremmasta väliä. Sain sen vuoden aikana nähdä hyvin laajan ja haastavan asiakkaiden ja tapausten kirjon. Jokainen päivä täytyi rakentaa aivan nollasta ja alusta uudestaan. Se vaati melkoista sisua ja hermoja myös. Minulla oli onnekseni muutama vanhempi ihana kollega tukena tsemppaamassa. Työ oli todella raskasta, mutta sellaisia palkitsevuuden ja onnistumisen tunteita en ole kokenut missään! Voin kertoa, että on aivan mieletöntä, kun lähes vuoden junnaamisen jälkeen alkaa tapahtua, löytyy yhteinen kieli ja huumori. En unohda noita hetkiä koskaan!

Kyseisen työpaikan jälkeen olin poissa työelämästä äitiysloman ja opintojen takia pari vuotta, jonka jälkeen aloitin työnteon pehmeällä laskulla keikkailemalla. Siinä tuli nähtyä kaikenlaista. Tarkoitan todella kaikenlaista. Huomasin silloin ensimmäisiä kertoja ajatelleeni, että asiat eivät voi mennä näin. Asiakkaan huutava hätä tai tarve eivät millään tasolla kohtaa käytössä olevien resurssien kanssa. Menin seuraavaan pidempiaikaiseen työpaikkaan ja nämä ajatukset sen kuin vahvistuivat.

Vuosien saatossa tuo ajatus jyskytti päässä ja rinnassa entistä voimakkaampana. Kilpaa sen kanssa kyti oma riittämättömyys ja avuttomuus tilanteen edessä. En heti suostunut ajelehtijaksi, vaan koetin muuttaa asioiden kulkua ennakoimalla ja priorisoimalla. Suunnittelin pitkään omaa ajankäyttöäni ja tehtävien listaa huolella.

Työni ydin ja sydän on olla läsnä asiakkaiden kanssa. Kuulla, nähdä ja huomata kaikenlainen huoli tai hätä. Olla turva, opastaja ja rajojen laittaja. Koko työaika on varattu tähän tärkeään sisältöön. Mutta jos sinut heitetään toiselle puolelle kaupunkia toiseen yksikköön ilman ennakkovaroitusta kesken työpäivän – ja tästä tulee arkipäivää – oma hallinta työstä katoaa täysin. Tai jos sinun tulisi kirjata monia kymmeniä kauaskantoisia ja asiakkaan tulevaisuuden kannalta hyvin merkittäviä dokumentteja, pitää saman verran palavereja, täyttää erilaisia tärkeitä seurantalomakkeita, suunnitella pitkäjänteisesti, kehittää tavoitteellisesti, ohjata ja käydä koulutuksissa ilman minkäänlaista niihin erikseen varattua aikaa viikkotyöajastasi. Ja jos tiedät, ettei kyse ole hetkellisestä notkahduksesta, vaan itseasiassa resursseja ollaan kiristämässä siihen suuntaan, että koko tämä hullunylly menee vaan huonompaan suuntaan, niin mitäpä luulet, miten ihmiselle siinä käy.

Minä petyin ja väsyin. Ja pahalta tuntuu se, että tässä työssä on kuitenkin paljon hyvää ja tärkeää ja hienoa, jonka takia haluaisin jatkaa. En tiedä, mistä muusta työstä ikinä saan tällaisia onnistumisen ja palkitsevuuden tunteita. Missä muussa työssä saan niin spontaania palautetta ja lämpimiä halauksia tai voin iloita siitä, että saan kulkea merkityksellisen hetken mukana jonkun pienen tärkeän ihmisen elämässä? Mikä on seuraava unelmieni työ?

//Millian