Työnhaku käy työstä. Kyllä se niin taitaa olla. Ainakin se aika, minkä tähän kaikkeen saa kulumaan, on verrattavissa kokopäivätyöhön. Eilen ensin pläräilin ja listailin erilaisia työpaikkamahdollisuuksia kolmisen tuntia, sitten näpyttelin hakemuksia loppupäivän. Kyllähän tuo mol.fi tarjoaa monenmoista minun koulutustani vastaavaa työpaikkaa, mutta kun on se yksi mutta.

Lastentarhanopettajan paikkoja on haussa sivukaupalla. Voisin varmasti valita niistä mieleiseni ja kävellä sisään, opettajapula on huutava. Kuitenkin lastentarhanopettajan työ (ja monet muut samaan aikaan elämääni vyoryneet asiat) aikanaan laukaisivat työuupumuksen, jonka kanssa painiessa on mennyt jo pitkä tovi. Tästä kaikesta huolimatta olen nyt huomannut ihmeellisesti hakeutuvani katselemaan nimenomaan lastentarhanopettajan paikkoja yhä useammin ja kasvavalla mielenkiinnolla. Olen jopa visioinut mielessäni, millaisia juttuja voisin ryhmässäni toteuttaa ja miten. Suureksi ihmeekseni ja ilokseni huomaan jopa innostuvani ajatuksesta olla taas lastentarhanopettajana ryhmässä. Ilmiselvästi se tuntuu hyvältä ja helpottavalta kaiken tämän jälkeen ja minun tekisi ihan hirveästi mieli antaa koko hommalle vielä mahdollisuus. Mutta sitten tullaan siihen muttaan.

Vaikka tunnen itseni nyt paremmin, osaan pitää itsestäni parempaa huolta ja laittaa oman hyvinvointini tärkeyslistan kärkipäähän, ei lastentarhanopettajan työn intensiivisyys ole kadonnut mihinkään. Hyvä ja sensitiivinen lastentarhanopettaja on lasten kanssa aidosti läsnä ihan koko päivän, ja se jos mikä on kuluttavaa. Jos voisin työpäivän jälkeen vain olla ja levätä, ei kai siinä olisikaan mitään ihmeellistä. Mutta kotonani odottavat 5- ja 7-vuotiaat lapset, jotka myös tarvitsevat äitiä todella intensiivisesti. Etenkin nuoremman kanssa teemme edelleen enemmän tai vähemmän töitä päivittäin, että asiat sujuisivat. Niin, ihan vain sujuisivat.

Minulla on ihmeen luottavainen olo sen suhteen, että töissä varmasti menisi enimmäkseen hyvin, enkä enää saisi itseäni samanlaiseen uupumuksen jamaan. Sen verran olen oppinut ja itsestäni näiden viime vuosien aikana ymmärtänyt. Mutta sitä en tiedä, miten energiaa riittäisi omille lapsille asti. Ja tarkoitan nimenomaan sitä aitoa läsnäoloa. Ei vain sitä joka asiaan vastaukseksi mumisevaa ja poissaolevaa olemista. Ja onhan se totta, että kaikkia työssä käyviä äitejä usein uuvuttaa ja väsyttää työpäivän päätteeksi, eikä sitä enää siinä vaiheessa jaksa olla mikään superäiti. Eikä tarvitsekaan, ihan perusäiti riittää. Mutta taas kerran mutta. Opettajana työtäni on vuorovaikuttaa 8 tuntia päivässä. Se on silkkaa intensiivistä vuorovaikuttamista ihan koko päivän alusta viimeiseen minuuttiin asti. Miten siitä edes voisi riittää vuorovaikuttamisen rippeitä enää kenellään muulle?

//Millian