Kun keväällä päätin, että nyt on aika tehdä jotain itseni toipumisen eteen, en osannut arvata millainen prosessi edessäni odottaa. Ensimmäiset kaksi kuukautta annoin kaikkeni lapsilleni. Enkä nyt tarkoita, että olisin tehnyt sen jotenkin uhrautuvassa tai marttyyrimaisessa mielessä, vaan aidosta halusta.  Tuo kulunut kesä on elämäni kipeimmän kauneinta aikaa. Yhdessäolo lasteni kanssa tuntui konkreettisesti itseäni ja lapsiani parantavalta ajalta. Nautimme toistemme seurasta ja läsnäolosta äärettömän paljon. Teimme yhdessä asioita, jotka olivat pitkään olleet pimennossa. Nauroimme, uimme, nukuimme. Seikkailimme kesäisessä kotikaupungissamme, rakastuimme Helsinkiin uudelleen. Löysimme hauskoja ja ennenkokemattomia paikkoja, söimme elämämme parhaimmat karjalanpiirakat, annoimme auringon paahtaa suoraan sydämeen. Popsimme naurettavan paljon jäätelöä, emme katsoneet kelloa, teimme mitä huvittaa.

Koitti syksy. Esikoinen aloitti koulun. Olin kuvitellut, että se olisi minulle jotenkin kamalan liikuttava ja vaikea paikka, mutta huomasinkin tuntevani  suurta iloa ja ylpeyttä. Lapseni oli jo ihan valmis lähtemään koulutielle. Pienempi palasi päiväkotiin. Siitä en osannut kokea iloa tai hyvää mieltä, vaikka kovasti yritin. Minua pelotti. Pelotti kovasti, miten kaikki taas lähtee sujumaan. Luisuuko lapseni käytös taas isossa ryhmässä keväällä vallinneille raiteilleen, ahdistuuko ja väsyykö lapseni uudestaan? Oli vaikeaa päästä taas irti ja aloittaa hommat alusta.

Itseni kohdalla olin ajatellut, että kun toipuminen on kerran alkuun laitettu, se hoidetaan hommana muiden joukossa pois kuljeksimasta. Mutta eihän se ihan niin ole mennyt. Kun lapset olivat meidän vanhempien avustuksella saanet koulu- ja ja päiväkotiarkensa käyntiin, minä aloin ihmetellä omaa elämääni. Ensimmäinen kuukausi meni täysin palautumiseen. Päivät olivat todella aurinkoisia ja lämpimiä, kävin päivittäin pitkillä lenkeillä. Nautin auringosta ja hiljaisuudesta joka solullani, enkä millään meinannut käsittää, että ihan oikeasti kukaan ei juuri nyt vaadi minulta mitään. Joinain päivinä tuijotin telkkaria, enkä saanut mitään aikaiseksi. Joinain päivinä raivosiivosin kaappeja. Pikkuhiljalleen huomasin, että pystyisin tekemään jotain järkevääkin jo. Aloin kirjoitella työhakemuksia ja lähetellä niitä rohkeasti minua kiinnostaviin paikkoihin. Aloitin myös pitkään haaveilemani opinnot avoimessa yliopistossa ja koitin ottaa päivän kerrallaan. Tätä vaihetta kesti pari kuukautta, sitten iski stoppi.

Opinnot eivät luistaneet, yhtään hakemusta ei syntynyt. Päivät alkoivat taas jumitella, mutta samaan aikaan iski pakottava tarve purkaa tätä kaikkea. Aloin kirjoittaa. Jossain vaiheessa alkoi taas väsyttää ja samalla iski kalvava pelko. Lähteekö oma oloni taas huonompaan suuntaan?

Nyt taidan elää jonkinlaista välivaihetta. Saan hommia hiljakseen tehtyä, mutta olo ei ole tarmokkain. Välillä intoa tuleviin haasteisiin löytyy paljon ja toisinaan taas tuntuu, että junnaan vain paikallani. Ainakin olen huomannut, että toipuminen ei olekaan projekti, jonka voisi jotenkin etukäteen aikatauluttaa ja suunnitella. Näköjään se ottaakin oman aikansa. Sitä voi hallita jollain tasolla, mutta enimmäkseen se elelee omaa elämäänsä. Jälleen kerran sitä joutuu myöntymään ja hyväksymään, että langat eivät vain pysy omissa käsissä koko ajan. Täytyy antaa periksi. Turhauttavinta tässä vain on se, etten yhtään tiedä kuinka kauan tätä toipumista kestää. Ja se tuttu epäilys meinaa välillä nostaa päätään. Olenko vielä oikeasti toipilas vai joko tämä vellominen on muuttunut laiskotteluksi? Riippuu päivästä ja olosta, kuinka tuohon kysymykseen itselleni vastaan. Mutta itseni syyttelylinjalle en enää lähde. Toivutaan sitten hissukseen.

//Millian