Usein vasta tilanteiden kärjistyessä pahasti sitä tajuaa, ettei sama meno voi enää jatkua, jotain konkreettista on tehtävä.

Olin kamppaillut oman väsymykseni ja lapseni hankalan olon kanssa jo niin kauan, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä etsimään meitä viisaampia apuvoimia. Ensimmäisten yhteydenottojen jälkeen jouduimme odottamaan varsinaista face-to-face -aikaa noin kolme kuukautta. Aika on järkyttävän pitkä jos ajatellaan sitä, että useimmiten yhteydenottovaiheessa tilanne on jo melko akuutti.

Lopulta vastaanottopäivä koitti. Oli kaunis ja lämmin alkukesän aamu, minun sisälläni tuhat hahmotonta kysymystä ja pelkoa. Minä ja poikani kapusimme käsi kädessä raput toisen kerroksen vastaanottotilaan. Minua jännitti, epäilytti ja ahdisti yhtä aikaan. Pitkän odottelun jälkeen meidät kutsuttiin sisään. Huoneessa oli työpöytä, näennäisrennosti aseteltu pöytäryhmä nojatuoleineen, sekä sekalainen valikoima leluja. Minulta kyseltiin poikaanni liittyviä toinen toistaan vaikeampia asioita lapsen kuullen! Menin siitä aivan lukkoon, enkä todellakaan halunnut puhua lapseni kuunnellessa siitä, kuinka hankalasti hän enimmäkseen käyttäytyy ja kuinka huolissani siitä olen. Jouduin itse ehdottamaan puhelinaikaa kyseisten asioiden läpikäymiseen.

Siirryimme testiosioon. Poika ei suostunut jäämään tädin kanssa kaksin, eipä tietenkään. Lähes jokainen tehtävä kuihtui kokoon heti alkumetreillä. Poika ei kertakaikkiaan suostunut yhteistyöhön, eikä uskonut omiin kykyihinsä pätkääkään. Hän oli tilanteesta silminnähden hämmentynyt ja jännittynyt. Siinä vaiheessa, kun poika meni pöydälle sikiöasentoon itkemään, päätimme lopettaa.

Kävimme samaisessa paikassa vielä toistamiseen samankaltaisin tuloksin ja jäimme odottelemaan aikaa seuraavan tahon vastaanotolle. Se kilhati postiluukusta kuuden kuukauden kuluttua. Jälleen edessä oli meidän vanhempien haastatteluja, lapsen testaamista ja tulosten odottelua.

Emme ole missään vaiheessa lähteneet hakemaan pysyviä diagnooseja, emmekä niitä ole onneksi saanetkaan. Olemme vain halunneet selvittää syitä lapsemme tuskaiseen ja surulliseen oloon. Mitään kovin kummallista tai poikkeavaa ei ole viimeisimmistä testeistä noussut esiin. Vajaan vuoden takaisista vuorenkorkuisista huolista ollaan päästy yli. Asiat ovat kehittyneet ällistyttävin askelin parempaan suuntaan. Asiat ovat kaikenkaikkiaan paljon paremmin kuin viime keväänä. Helpottavaa, huojentavaa? Tottakai! Mutta vanhempana sitä vain tuntee oman lapsensa perinpohjin. Ja tiedän ja tunnen, että ihan kaikki ei ole (vielä) kunnossa. Töitä on vielä paljon tehtävänä ja asioita selvitettävänä.

Silti on pakko sanoa, että vaikka avunsaaminen kohdallamme kesti, tuntuu hyvältä että sitä haimme ja saimme.

//Millian