Kirjoitin aiemmin siitä, miltä kova uupumus on minusta tuntunut pään sisällä ja kehossa. Se ei kuitenkaan riitä, että vähän väsyttää, vaan olotila alkaa pitkittyneenä haitata myös aivan tavallisia arkisia asioita. En tiedä muista kanssauupuneista, mutta minulle on tapahtunut muunmuassa seuraavia asioita:

-Aamulla keittiönpöydälle on ilmestynyt auki levitetty Hesari ja kupillinen tuoretta kahvia, eikä minulla ole minkäänlaista muistijälkeä siitä, että tein sen kaiken juuri itse. Muut nukkuvat vielä, joten minä se olin.

-Peilikuva näyttää aamu aamulta nuutuneemmalta, mutta alan olla välittämättä.

-Töissä unohtelen asioita päivittäin. Jo useampi monen ihmisen kanssa vaivalla sovittu palaveri unohtuu. Hävettää.

-Töissä tulee myös outoja hetkiä. Aivan kuin minua kesken kaiken ja ihan yhtäkkiä lyötäisiin nuijalla päähän, meinaan sammua seisoville jaloille. Silmät painuvat oikeasti kiinni!

-Unohtelen kasvoja. Ratikassa minulle juttelee tuttavallisesti joku nainen pitkät ajat, en vieläkään muista kuka hän oli.

-Tavallisten asioiden ymmärtäminen tai sisäistäminen tuottaa tuskaa. Koetan skarpata keskittymiseni äärimmilleen ja siltikään en ymmärrä, mitä naapuri yrittää minulta kysyä.

-Lukeminen käy mahdottomaksi. Olen samaan aikaan niin levoton ja väsynyt, että on hienoa jos saan lehdestä luettua kuvatekstit.

-Makaan sohvalla ja katson maassa lojuvaa sukkaa. Haluaisin viedä sen pyykkikoriin, mutta en pysty. Minulta kuluu paljon enemmän aikaa ja energiaa asian miettimiseen kuin olisi mennyt siihen, että nappaisin sukan lattialta ja veisin sen koriin. Mutta en vain pysty.

-Ruoka ei enää maistu miltään. Syöminen tuntuu vastenmieliseltä pakolta. Se on ruokaa rakastavalle minulle hyvin vierasta.

-Täytyisi käydä kaupassa. Ajatus siitä tuntuu joltain hyvin kaukaiselta ja utopistiselta. Mietin mielessäni, miltä mahtaisi tuntua selviytyä koko suorituksesta. Miten ihmiset saavat vietyä niin monimutkaisen ja raskaan tehtävän alusta loppuun? Ensin täytyy pukea ulkovaatteet ja etsiä kauppakassi. Sitten edessä on taivallus kaupalle ja kaikkien niiden erilaisten ruoka-aineiden valinta loputtomista hyllykköväleistä. Mitä sieltä edes täytyy poimia mukaansa, mistä sen tietää? Entä ne ihmiset? Joutuisin ehkä vuorovaikuttamaan tai pahimmassa tapauksessa juttelemaan jonkun kanssa. Sitten vielä kotimatka ja ruokien asettelu jääkaappiin. Ei mitään mahdollisuuksia.

-Lapseni odottaa hanakasti, että järjestäisin hänelle leikkitreffit erään hyvän ystävän kanssa. En saa sitä aikaiseksi, vaikka äärettömän paljon haluaisin. En voi ymmärtää, miten kukaan saa mitään ylimääräistä koskaan sovittua. Onko se mahdollista?

-En saa unta. Tai jos saan, herään keskellä yötä sellaiseen ahdistukseen, että haluaisin juosta yöpaidassa ulos. Aamulla väsyttää entistä enemmän.

-En oikein enää muista, miltä tuntui ihan tavallinen arki.

//Millian