Olen jonkin verran seurannut tämän vuoden kotimaisia kirjautuuksia ja erityisesti jännittänyt tällä viikolla julkaistuja Finlandiavoittajia. Tämä on sinänsä hyvin koomista, koska en ole tainnut lukea koko vuonna yhtään kokonaista suomalaista romaania. Lukeminen on erinäisistä syistä typistynyt lähinnä kirja-arvostelujen seuraamiseksi. Nyt tekisi kuitenkin mieli päästä taas uppoutumaan johonkin koukuttavaan kirjaan. Kuppi hyvää kahvia, viltti, kirja ja hiljaisuus. Ah!

Juuri nyt minua kiinnostaa Finlandia Junioirin voittanut Juuli Niemen Et kävele yksin ja ihan siitä syystä, että romaanin kuvauksen mukaan sitä lukiessaan lukija muistaa taas, miltä tuntuivatkaan ensirakkaus tai ensi suudelma. Niitä olisi varmaan aika söpöä muistella. Vaikka elämäni ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista, minä en ole päästänyt itsenäni kyynistymään. Rakkaustarinoita – tosia ja keksittyjä-  tarvitaan aina!

Oma ensi suudelmani taisi olla viidennellä luokalla pullonpyöritykessä tehtäväksi napsahtanut nopea suikkaisu. Ensi rakkauteni puolestaan oli ala-asteella poika, joka oli vähän mystinen, paljon poissa koulusta ja joka lopulta katosikin koulusta kokonaan. Emme enää nähneet häntä sen jälkeen.

Mutta jos nyt puhutaan jostain todella merkityksellisestä tilanteesta, niin kyllä se oli eräs ohikiitävä hetki kauan sitten. Unenomainen hiljaisuus, vain sydämensykkeet kuuluvat. Satavuotias pitsipeitto ja jännitteitä ympärillä. On loppukesän ilta, ja sitten hän suutelee minua hämärässä. Muisto, joka on ja pysyy, vaikka korpinmusta marraskuu, kuinka yrittää nujertaa.

//Millian