Hallussani on noin seitsemän vuoden kokemus pestistä nimeltä äitiys. Minulle kävi aikoinaan se klassinen, eli listasin raskausaikana mielessäni tapoja, joiden mukaan syntyvän lapseni kanssa en ikinä aio toimia ja niitä joiden mukaan todellakin aion toimia. Sitä, miten nuo fanaattiset ajatukset ovat kohdallani käytännössä toteutuneet, voi jokainen rohkeasti arvailla. Vuosien varrella on vastaan tullut lukematon määrä vanhemmuuden ajatusmalleja, suuntauksia, suosituksia ja villityksiä, joista valita se oikea.

On kuitenkin yksi aihe, joka erityisesti on kolkutellut mieltäni ja kasvattanut merkitystään ajatukissani vuosi vuodelta: ruoka. Ruoka ja kaikki siihen liittyvä on niin ihana ja tärkeä osa elämää, että haluaisin hoitaa tuon homman kunnolla. Syömmeko siis riittävän terveellisesti ja ekologisesti? Onko näkymä lapsen lautasella vaihteleva, mutta ei liian yllätyksellinen? Osallistuvatko lapset kokkailuun  ja pöydän kattamiseen tarpeeksi? Syömmekö yhdessä koko perheellä? Entä olenko nyt pilannut lapseni hammaskaluston, kun emme vietä tiettyä karkkipäivää viikossa? Ja sitten vielä ikuisuuskysymys, lihaa vai kasvista?

Itse syön enimmäkseen ja mieluiten kasvisruokaa, lihaa harvoin. En ole tehnyt lapsille erikseen ruokia, joten kasvispainotteista muonaa hekin pistelevät. Kasviskokkina en ole kuitenkaan (vielä) mestari, joten olen jäänyt usein miettimään, saavatko lapseni kaikki tarvitsemansa aineet kasvamiseen minun keitoksistani. Ei hyvä epäily. Toisinaan pannulle on päätynyt tuttu ja turvallinen jauhelihaköntti. Lapset tykkäävät, äidillä kytee mielessä teatraalinen maailmantuhoamismorkkis. Koitapa siinä sitten valita oikein.

Juuri tämä sama ajatusmalli on seurannut minua pitkään monissa muissakin vanhemmuuden pohdinnoissa. Asioissa on ollut joko tämä tai tuo vaihtoehto, joiden väliltä valita. Ja teitpä kumman valinnan tahansa, se on aiheuttanut väistämättä ainakin pientä morkkistelua. Kamalan vaikeaa! Mutta ei ehkä lapsen näkökulmasta, ainakin jos omaa 4-vuotiasta poikaani on uskominen. Eräänä arki-iltana jääkapilla taas huokaillesani hän tokaisi, että ottaisi tänään kaikista mieluiten lihanneksia. Uusi termi ideologioineen syntyi tuolla sekunnilla. Mikä vapauttava ajatus! Minun ei enää tarvitse muodostaa ruoasta meidän perheen periaatekysymystä (vaikka se trendikästä olisikin). Voimme syödä lihaa ja kasvista, ilman piinaavaa ikuisuuskysymystä. Noh, ainakin vähän aikaa. Ja ehkä voisin kokeilla tuota samaa ajatusmallia muissakin tilanteissa. Lisää lihanneksia minulle, kiitos!

//Millian