Anteeksi. Harjoittelen tuon kuumottavan sanan kirjoittamista ja ääneen sanomista. En voi kovinkaan suurella ylpeydellä myöntää, että harjoittelua on kestänyt jo hyvän tovin, sanoisin että noin kolmekymmentä vuotta. Minusta on paljon helpompaa osoittaa anteeksipyyntö halauksin, teoin tai sovittelevalla hymylllä. Se ei riitä, tiedetään. Omien lasten mukana olen joutunut väkisin opettelemaan tuota taitoa ja se on hyvä. Lasten kanssa on oltava tarkkana, että asiat sovitaan ja se sana sanotaan ääneen. Ja jos jostain syystä se minulta unohtuu, varsinkin nuorimmainen pitää huolen, että asiat hoidetaan loppuun. Äiti, sun pitää nyt pyytää anteeksi. Onhan se nyt totta, että tuon ponnistuksen jälkeen on paljon kevyempi olo kaikilla osapuolilla.

Voin siis onnitella itseäni siitä, että lasteni kanssa tuo homma sujuu jo lähes kiitettävällä tasolla. Sitten on olemassa pitkä liuta ihmisiä, rakkaita ihmisiä, joilta olen pyytänyt anteeksi ihan liian harvoin. Vähimmälle on jäänyt se tärkein, hän jonka kanssa nämä päivät ja viikot jaamme. Harmittavaa ja hävettävää. Minulla on pieni aavistus, mistä tuo koko homman vaikeus kumpuaa. Kotoa, niin kotoapa tietenkin. Ei meillä ollut tapana sanoa sitä ääneen, vaikka kuinka oltaisiin töppäilty. Toisen mielen pahoittamiset hyviteltiin teoilla, ihan niin kuin minä edelleenkin teen. Kuitenkin minusta on kamalan väärin laittaa kaikki viat itsessä järjestelmällisesti lapsuudenkodin kontolle. Täytyy ryhdistäytyä.

Tänä syksynä päivien ja viikkojen rullatessa eteenpäin tajusin, että yksi henkilö ei ole kuullut anteeksipyyntöäni ikinä. Ei koskaan. Sen sijaan olen arvostellut, vähätellyt, joskus julmuuksissani jopa sättinyt. Ymmärrystä ei ole löytynyt, vaikka olen nähnyt koko ajan, että hän tekee asiat juuri niin hyvin ja oikein kuin sillä hetkellä on mahdollista. Minun täytyi hengitellä aika monta viikkoa, ennenkuin uskalsin tehdä ratkaisevan siirron. Mutta nyt se on tehty ja anteeksi on pyydetty. Niin juuri, pyysin anteeksi itseltäni. Todella, todella outoa. Teennäistä? Vielä vuosi sitten olisin kyynisyyspäissäni ollut juuri tuota mieltä, tänään en enää. Ei minusta silti anteeksipyynnön maisteria tullut ja se tuntuu turvalliselta. En päässyt vieläkään muutttumaan muita paremmaksi ihmiseksi.

//Millian