Laiska ja vainoharhainen

Kaivoin hiljattain esiin vanhan päiväkirjani parin vuoden takaa. En ole oikein uskaltanut palata noihin hetkiin ennen tätä. Mustia lauseita lukiessani ja raskaista ajatuksia muistellessani minulle valkeni aika väkivaltaisella tavalla, että olen ollut jo tuolloin todella uupunut. Melkein loppu. Tuona syksynä 2014, lähti oma jaksamiseni jyrkkään alamäkeen. Syynä siihen oli silloinen työ, joka toi mukanaan niin fyysistä kuin henkistä kuormaa enemmän kuin minä jaksoin raahata. Suurimpana väsyttäjänä taisi kuitenkin olla eräs henkilö ja hänen käyttäytymisensä minua kohtaan, joka on ollut tähänastisen elämäni oudointa ja ajoittain vainoharhaisia ajatuksia herättävää. Huomasin, että tuona ajanjaksona olen jatkuvasti pohtinut, onko kaikessa vain kyse omasta huonommuudestani ja laiskuudestani. No kaivellaanpa tekstejä vähän lisää.

Jatkuvaa huimausta. Unettomuutta. Hengitysvaikeuksia. Mustia ajatuksia. Lamaannuttavaa sängyn pohjalle paiskaavaa väsymystä. Unohtelua. Täydellisiä muistikatkoksia. Sietämätöntä levottomuutta. Keskittymisvaikeuksia. Räjähtelyä. Toivottomuutta. Näköalattomuutta. Rämpimistä. Itkua. Eristätytymistä. Flunssakierrettä. Salamana puhjenneita allergioita. Toiveita siitä, että saisin vain olla. Anelua, että voisin olla ihan yksin jossain pumpulinpehmeässä ja valkoisessa hiljaisuudessa, jossa kukaan ei puhu, ei vaadi, eikä keskeytä. Jossain turvapesässä, jossa saan vaan nukkua, nukkua ja nukkua. Jossa saan toipua niin hitaasti kuin minun tarvitsee ja jonne ehkä hiljaisten kuukausien jälkeen pyrkii valo.

Ja minä luulin olevani laiska.

Syksy meni, talvi meni, kevät meni. Alkoi kahden kuukauden mittainen loma. Muistan sen äärimmäisen helpotuksen tunteen, joka valtasi minut ihan kokonaan kuin lämmin hunajakylpy. Ensimmäiset kaksi viikkoa nautin. Mehustelin ajatuksella, että kaikki ne ihanat vapauden viikot ovat vielä edessä. Sitten hiljaa ja todella inhottavalla tavalla alkoi rintaani päivä päivältä enemmän puristaa. Ensin koitin lakaista tuntemukset maton alle, mutta sitten oli pakko myöntää, syksyllä koittava töihinpaluu ahdisti. En pystynytkään nauttimaan kesälomasta enää. Laskin vain ahdistuksissani jäljelläolevia lomapäiviä (joita oli paljon!) ja mietin pakokauhulla, kuinka ikinä tulen selviämään jälleen tulevasta vuodesta. Purin ahdistusta muille varmaan väsyttävyyksiin asti, mutta ei se helpottanut. Mietin jatkuvasti, miten voisin vielä perua töihinmenon. En perunut.

Koitti elokuu ja ensimmäinen työpäivä. On aika vaikea kuvailla tunnetta sinä päivänä. Päätin vain, että muita vaihtoehtoja ei nyt ole. Lähden selviytymään päivä kerrallaan. Edessäni odotti 212 päivää työtä ja 88 päivää muuta elämää. Tai niin luulin, että tuo töistä jäljellejäävä aika olisi sitä kuuluisaa omaa aikaani. Kuinka tuon vuoden aikana oikein kävi? Se onkin sitten ihan toinen tarina.

//Millian

 

Suhteet Oma elämä Työ

Ikävä

Ikävä on sitten kummallinen asia. Se voi olla lepattavia perhosia vatsassa: heti huomenna nähdään. Se voi olla myös raastavaa päivien laskua: pääsen luoksesi kolmen kuukauden päästä. Voi se olla myös lopullista ja surullista ikävää: emme tapaa enää koskaan. Sitten on vielä eräs tapa ikävöidä, se kaikista riipivin ja tuskaisin: olet vierelläni, mutta et lähelläni.

Asuin kymmenen vuotta sitten töiden takia kuukausia ulkomailla. Kaipasin silloista poikaystävääni niin paljon, ettei siinä ollut mitään järkeä. Voin jatkuvasti fyysisesti pahoin, oksentelinkin. Ikävöin joka sekunti. Tuo aika oli kamalan raskasta. Suomeen palattuani muutimme nopeasti yhteen kotikaupunkiimme ja vuoden kuluttua opintojen perässä pääkaupunkiseudulle. Elämä oli kihelmöivän jännittävää, mutta pikku hiljaa huomasin, että sama riipiviä kaipaus oli jollain tavalla läsnä meissä koko ajan. Miten ihminen, jota rakastaa eniten voi olla ihan kiinni sinussa, mutta samaan aikaan kamalan kaukana?

Suurimpana kysymyksenä, kysymyksenä jota olen pohtinut elämässäni varmasti kaikista eniten, mietin mihin asti minut täytyy ymmärtää. Minkä verran toisen etäisyyttä voi hyväksyä sillä verukkeella, että asiat muuten ovat hyvin? Mikä osa tuosta etäisyydestä on omaa kuvitelmaa ja mikä täyttä totta? Onko toisella edes oikeutta olla parisuhteessa tuollainen? Perkele, haluan ravistaa ja huutaa ja karjua! Ja sitten taas, onko minulla valtuuksia vaatia toista olemaan yhtään enempää omani kuin hän haluaa? Onhan minullakin omat tilani, joita en jaa.

Kierrän näiden kysymysten kehää vuodesta toiseen ja ikäväni kasvaa järjettömiin mittasuhteisiin. On vuosia, että ikävä on kestämätön. Voin jälleen fyysisesti pahoin. Ikävöin joka sekunti. Ikävöin, mutta myös rakastan. Minä rakastan vielä enemmän. Jos ikävää on kasvattanut vuodesta toiseen, on hyvin vaikeaa uskoa, että se voi koskaan hellittää. Kuitenkin samaan aikaan, kun elämäni lähtee luisumaan tasaista tahtia myllyn läpi ja jyrän alle, ikävä alkaa täysin yllättäen helpottaa. Vuosien takainen poikaystäväni on edelleen vierelläni. Eräänä päivänä tajuan, että hän on ihan kiinni minussa ja ihan lähelläkin vielä. Aivan niin lähellä kuin toinen voi ikinä toiselle olla.

Ja silloin muistan, että on sittenkin vielä yksi ikävän muoto. Se on helpottanut ja viimein päättynyt ikävä: näin on hyvä.

 

Suhteet Rakkaus