Taas on kiire, vielä täytyy viiden ruuhkassa ehtiä juuri tuohon ratikkaan ja henkihievärissä kiiruhtaa päästämään päiväkodin iltavuorolainen kotiin. Lapset siellä leikkivät ihan tyytyväisen oloisina pihalampun valossa hiekkalaatikolla, omaa rintaani kaihertaa. Töissä olen antanut kaikkeni ja ehkä siivun päälle. Olen kuunnellut, innostunut ja ymmärtänyt. Olen raportoinut, kirjannut ja ideoinut. Olen myöskin ennakoinut, delegoinut ja priorisoinut. Silti suuri osa töistä on jäänyt tekemättä ja asiakas riittävän yksilöllisesti huomioimatta. Olo on jälleen kerran riittämätön ja turhautunut. Haluaisin niin kovasti tehdä työni hyvin. Nopeat kuulumisten vaihdot lasten opelle, kurahousut kuivumaan, reput selkään ja kotia kohti. Tihkuttaa, janottaa ja nälättää.

Kotiovella odottaa jo edelliskerralla kertynyt kenkien ja takkien kasa, kukaan ei jaksa asetella vaatteita omille paikoilleen. Pujottelemme eteisen halki olohuoneeseen. Lapsille porkkanat kouraan ja Pikkukakkonen pyörimään. Perhana, kaapissa ei ole sittenkään mitään. Kaurapuurot mikroon ja järjestelemään pahinta kotikaaosta. Pyykkivuori, laskupino, lelukasa. Astiapino, roskakassit ja se eteisen vaateläjä. Puurot pieniin ja isompiin suihin ja leikkimään. Äiti kato! Äiti, missä lego? Äiti, tuu! Äiti, auta! Äiti, pyyhkimään! Äiti on ihan tyhmä! Äiti on maailman ihanin! Iltapesu, iltakirja, iltalaulu. Pusut, halit ja unille. Uusi aamu. 

Minä jaksan aamuheräämiset ja työmatkat. Minä selviydyn työpäivät ja lastenhakumatkat. Minä suoriudun kotitöistä ja kauppareissuista. Minä päihitän vastoinkäymiset ja murheet. Jaksan aina, ihan aina! Olen vahva ja sitkeä, kunnes eräänä päivänä en olekaan. Minä en jaksa. En ymmärrä, mitä se edes tarkoittaa, mutta niin se vain on. Minä-en-jaksa. Työpaikalle toiseen kerrokseen kavutessa minua huimaa joka aamu niin kovaa, että joudun pitämään tiukasti kaiteesta kiinni. Töissä en saa pidettyä muistissani mitään, läsnäoleminen vaatii aivan järjetöntä ponnistelua. Kotona makaan vain syvällä sohvassa. Kauppareissu on aivan mahdoton ajatus, minä en yksinkertaisesti pysty menemään kauppaan. Tarkoin varjeltu positiivinen kuoreni murenee. Minä itken töissä, minä! Minä hajoan ravintolassa ihan pieniksi palasiksi. En jaksa enää nähdä ketään. En mene ulos. En puhu. Ilo katoaa. Olen samaan aikaan kuolemanväsynyt, mutta pelottavan levoton. 

Näin menee päiviä, viikkoja ja kuukausia. Yhtäkkiä huomaan, etten enää muista, miltä tuntui se, että ei jatkuvasti ahdista. Tajuan viimein, että olen aivan loppu ja ihan äärimmilleen ajautunut. Sen myöntäminen ottaa koville, mutta alan ihan hiljaa puhua siitä joillekin. Sitten puhun vielä vähän muillekin. Monesta suunnasta alkaa kantautua samankaltaisia kokemuksia. En ole ainut, enpä tosiaankaan. Syyllisyys on silti kova. Kyllä ei mummonikaan valittanut tai lysähtänyt sohvalle, vaikka elämä koetteli varmasti paljon kovemmin häntä. Vertailen itseäni muihin kauan. Jossain vaiheessa annan itselleni luvan kokea, mitä koen. Ja yhä useammat kertovat minulle samaa tarinaa. 

Mikä meillä on, mikä meitä vaivaa? Miksi me emme jaksa, vaikka pitäisi? Mikä kumma siinä oikein on, että nykyään alkaa olla jopa trendikästä paasata omasta uupumuksesta? Se on ällöttävän ”hyväksyttävää” ja ”rohkeaa”, mutta silti monilla on siihen ihan aito tarve. Minullakin. Haluaisin vastauksia. Mikä nyt on eri tavalla kuin ennen vai onko? Mikä meitä oikein väsyttää?

//Millian