Mikä meitä väsyttää?

Taas on kiire, vielä täytyy viiden ruuhkassa ehtiä juuri tuohon ratikkaan ja henkihievärissä kiiruhtaa päästämään päiväkodin iltavuorolainen kotiin. Lapset siellä leikkivät ihan tyytyväisen oloisina pihalampun valossa hiekkalaatikolla, omaa rintaani kaihertaa. Töissä olen antanut kaikkeni ja ehkä siivun päälle. Olen kuunnellut, innostunut ja ymmärtänyt. Olen raportoinut, kirjannut ja ideoinut. Olen myöskin ennakoinut, delegoinut ja priorisoinut. Silti suuri osa töistä on jäänyt tekemättä ja asiakas riittävän yksilöllisesti huomioimatta. Olo on jälleen kerran riittämätön ja turhautunut. Haluaisin niin kovasti tehdä työni hyvin. Nopeat kuulumisten vaihdot lasten opelle, kurahousut kuivumaan, reput selkään ja kotia kohti. Tihkuttaa, janottaa ja nälättää.

Kotiovella odottaa jo edelliskerralla kertynyt kenkien ja takkien kasa, kukaan ei jaksa asetella vaatteita omille paikoilleen. Pujottelemme eteisen halki olohuoneeseen. Lapsille porkkanat kouraan ja Pikkukakkonen pyörimään. Perhana, kaapissa ei ole sittenkään mitään. Kaurapuurot mikroon ja järjestelemään pahinta kotikaaosta. Pyykkivuori, laskupino, lelukasa. Astiapino, roskakassit ja se eteisen vaateläjä. Puurot pieniin ja isompiin suihin ja leikkimään. Äiti kato! Äiti, missä lego? Äiti, tuu! Äiti, auta! Äiti, pyyhkimään! Äiti on ihan tyhmä! Äiti on maailman ihanin! Iltapesu, iltakirja, iltalaulu. Pusut, halit ja unille. Uusi aamu. 

Minä jaksan aamuheräämiset ja työmatkat. Minä selviydyn työpäivät ja lastenhakumatkat. Minä suoriudun kotitöistä ja kauppareissuista. Minä päihitän vastoinkäymiset ja murheet. Jaksan aina, ihan aina! Olen vahva ja sitkeä, kunnes eräänä päivänä en olekaan. Minä en jaksa. En ymmärrä, mitä se edes tarkoittaa, mutta niin se vain on. Minä-en-jaksa. Työpaikalle toiseen kerrokseen kavutessa minua huimaa joka aamu niin kovaa, että joudun pitämään tiukasti kaiteesta kiinni. Töissä en saa pidettyä muistissani mitään, läsnäoleminen vaatii aivan järjetöntä ponnistelua. Kotona makaan vain syvällä sohvassa. Kauppareissu on aivan mahdoton ajatus, minä en yksinkertaisesti pysty menemään kauppaan. Tarkoin varjeltu positiivinen kuoreni murenee. Minä itken töissä, minä! Minä hajoan ravintolassa ihan pieniksi palasiksi. En jaksa enää nähdä ketään. En mene ulos. En puhu. Ilo katoaa. Olen samaan aikaan kuolemanväsynyt, mutta pelottavan levoton. 

Näin menee päiviä, viikkoja ja kuukausia. Yhtäkkiä huomaan, etten enää muista, miltä tuntui se, että ei jatkuvasti ahdista. Tajuan viimein, että olen aivan loppu ja ihan äärimmilleen ajautunut. Sen myöntäminen ottaa koville, mutta alan ihan hiljaa puhua siitä joillekin. Sitten puhun vielä vähän muillekin. Monesta suunnasta alkaa kantautua samankaltaisia kokemuksia. En ole ainut, enpä tosiaankaan. Syyllisyys on silti kova. Kyllä ei mummonikaan valittanut tai lysähtänyt sohvalle, vaikka elämä koetteli varmasti paljon kovemmin häntä. Vertailen itseäni muihin kauan. Jossain vaiheessa annan itselleni luvan kokea, mitä koen. Ja yhä useammat kertovat minulle samaa tarinaa. 

Mikä meillä on, mikä meitä vaivaa? Miksi me emme jaksa, vaikka pitäisi? Mikä kumma siinä oikein on, että nykyään alkaa olla jopa trendikästä paasata omasta uupumuksesta? Se on ällöttävän ”hyväksyttävää” ja ”rohkeaa”, mutta silti monilla on siihen ihan aito tarve. Minullakin. Haluaisin vastauksia. Mikä nyt on eri tavalla kuin ennen vai onko? Mikä meitä oikein väsyttää?

//Millian

 

 

Puheenaiheet Vanhemmuus Työ Uutiset ja yhteiskunta

Juurilla

Muistatko lapsuudestasi juuri sen rakkaimman polun tai kiven? Entä sen tärkeän kadun tai puiston tai sen parhaimman piilopaikan? Ajattele jos nuo sinulle merkitykselliset paikat ovat pysyneet muuttumattomina montakymmentä vuotta. Jotain todella syvälle menevää turvaa ja rauhaa tuo ajatus siitä, että aina lapsuuden seuduille palatessa, juuri se sama tuttu kiipeilypuu seisoo paikallaan. Mutta mitä tapahtuu jos maisema yllättäen muuttuu?

Minä sain kokea muutoksen kolauksen tasan viikko sitten matkatessani lapsuuden maisemiin itäiseen Suomeen. Rakkain rantametsäni oli, ei vain hakattu, vaan ronskisti kynitty lähes kokonaan maan tasalle. En ollut tunnistaa paikkaa samaksi. Voin kertoa, että ahdisti ja harmitti aivan vietävästi. En oikein osaa edes sanottaa tunnetta. Näkymä meni johonkin todella yksityiseen sopukkaan minussa. Tuntui ihan siltä, kun joku olisi henkilökohtaisesti loukannut minua. Enkä muuten ole ainoa. Rantatiellä oli hävitystä ihmettelmässä myös kauan aikaa seudulla asunut vanhempi mies. Hän sanoin suoraan olevansa aivan järkyttynyt. Enää ei voi kuvata ilta-auringossa veden päälle kaartuvia vanhoja puita tai kahlata rantaniityn heinikossa. 

Kuljeskelin pitkin rantaa pitkän aikaa keräämässä rohkeutta. Sitten kiersin mutkan taakse katsomaan, mikä vanhan kiipeilypuuni kohtalo tässä järjettömyydessä on. Minua jännitti, enkä tiedä oliko näkymä lopulta helpottava vai vain surullinen. Keskellä tyhjyyttä puuni seistä nökötti, vankkana ja täsmälleen samana kuin aina. Mutta kauhean yksinäiseltä se  näytti. Olen ihan varma, että se itki sen paksun kuoren alla ihan hiljaa. Halasin sitä, mutta ei se tainnut helpottaa. Täytyy kai antaa ajan kulua. Montako kymmentä vuotta siihen tarvitaan?

//Milllian

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään