Olen pyöritellyt mielessäni tämän postaussarjan kirjoittamista jo useamman kuukauden, ja monelta osin kirjoitukseni ovat aihetta jo tähän mennessäkin sivunneet. Vihdoin ja viimein on kuitenkin sellainen olo, että täytyy jotenkin vetää yhteen koko homma, jotta siitä voisi jo päästää irti. Valitettavasti ihan liian moni rämpii samaisten ajatusten kanssa kuin minä, joten ehkä näistä kirjoituksista voi olla jollekin apuakin.

Aloitetaan tästä iänikuisesta, mutta kuitenkin niin tärkeästä asiasta, että jokainen meistä on yksilö, joka kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan. Siksi minun on kauhean vaikea mennä sanomaan, miten toisen tulisi kussakin tilanteessa toimia saati sitten ajatella. Kuitenkin jos on kokenut jotain itselle isoa ja herättelevää, tulee melkein pakottava tarve jakaa noita kokemuksia ja ehkä ihan hirmuisen varovasti koittaa antaa pienen pieniä vinkkejä tai neuvoja vastaavassa tilanteessa kamppaileville. Neuvomisen sijaan aion olla aika suoraviivainen ja kertoa, kuinka itse asiat koin ja mitä niistä opin. Sieltä voi napata ne jutut, jotka kokee omiksi.

On aika vaikeaa jäljittää, mistä oma työuupumukseni alun alkaen lähti liikkeelle. Ei varmasti ole olemassa yhtä tekijää tai hetkeä, jonka voisin tässä yhteydessä mainita. Eräs alan asiantuntija huomautti minulle, ettei uupumus oikeastaan johdu työstä, vaan kaikista muista epäkohdista elämässä, jonka työ sitten lopulta laukaisee. Olen osittain samaa mieltä, mutta minulle perinteisesti on pakko taas vängätä vastaankin. Sanoisin, että minun kohdallani oli ehkä 60% kyse muista asioista ja 40% työstä.

Jotta tämä kirjoitus ei lähtisi polveilemaan aina muinaisiin foinikialaisiin saakka, niin otetaan alkupisteeksi vaikkapa vuosi 2014. Alkuvuodesta 2014 poikani oli 1v ja 9kk ja meidän oli aloitettava hänen kanssaan päiväkotiura. Esikoisen kohdalla päivähoitoon siirtyminen oli tapahtunut helposti ja luontevasti, enkä ollut ottanut sitä perinteisiä haikailuja lukuunottamatta kauhean raskaasti. Pojan hyvin erilaisen temperamentin ja luonteen vuoksi alku oli arvailujeni mukaan todella hankala. Muistan, kun ensimmäisenä hoitoaamuna kärräsin poikaani kohti päiväkotia ja kävin mielessäni kaikki ne vaihtoehdot, millä koko jutun voisi vielä perua. Ei löytynyt yhtään. Tässä vaiheessa aloin kerryttää pientä ahdistusta ja stressiä sisälleni.

Parin vuoden kotonaolon jälkeen myös töihin motivoituminen teetti yllättävän paljon töitä. Minulla ei ollut vakipestiä, johon palata, vaan palasin työrintamalle keikkaillen. Joka aamu eri työpaikalle mennessä tunsin pakahduttavaa ahdistusta. Ei tuntunut yhtään oikealle viedä omaa poikaa hoitoon ja mennä itse tekemään jotain hyvin epämääräistä ja samalla jopa vastenmieliseltä tuntuvaa työtä. En tässä vaiheesa tiennyt, johtuiko ahdistus todellisuudessa töistä vai eroahdistuksesta lapseeni.

Rämmin sijaisuuksissa kevätkauden, kunnes lopulta sain onnekseni elokuussa alkavan vuoden kestävän pestin mukavan oloisesta paikasta. Kausi lähti hyvin käyntiin, mutta jo syyskuussa olin ensimmäistä kertaa töistä poissa. Luulin kyseessä olevan flunssaväsymyksen, mutta todellisuudessa nuo väsymyksen oireet olivat ensimmäisiä hälytysmerkkejä työuupumuksesta. Jo parin kuukauden jälkeen tunsin valtavaa riittämättömyyttä, kärsin ajoittaisesta unohtelusta, en osannut yhdistää ykistyiskohtia suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja pelkkä ajatus töihin lähtemisestä tuntui ahdistavalta. Kuopuksen hoitoonvientiahdistus oli jo lievennyt onneksi.

Sen sijaan molemmilla lapsillani oli omanlaisiaan oikkuja ja haasteita, joiden päivittäinen työstäminen alkoi väsyttää ja turhauttaa. Töissä erityisen haastava kollega sai oman pääni entistä sekaisemmaksi. Kuvittelinko vain hänen oudon käytöksensä vai oliko oma pää kertakaikkisen sumussa? Monilla läheisillä sattui myös noihin aikoihin olemaan eri kokoisia ongelmia, joista kannoin huolta. Koetin olla olkapäänä ja kuuntelevana korvana, koska se on minulle luontevaa. Tässä hötäkässä unohtui kuitenkin tärkein; itsestä huolehtiminen. Aloin suorittaa töitä, vanhemmuutta ja ystävyyttä. Aloin suorittaa elämää.

//Millian