Iloinen kuherruskuukausi
Joitakin kuukausia sitten kirjoitin siitä, kuinka iloinen olen siitä, että minua pitkän ajan jälkeen taas naurattaa. Noina aikoina nauraminen ja hyvä olo tuntuivat suorastaan luksusgourmetille elämässä ja osasin toden teolla niitä arvostaa. Samaan tapaan ihan vain se, että hengitän ja olen kaiken päälle vielä kohtuullisen järjissäni ja terve, tuntuivat uskomattoman hienoilta asioilta.
On kuitenkin ihmeellistä, kuinka nopeasti ihminen unohtaa asioita ja aitoja tunnetiloja. En enää muista tarkalleen, miltä kaikista pahin väsymys tuntui noin vuosi sitten. Muistan kyllä, että olin niin väsynyt, etten jaksanut edes ajatella. Kaikki näytti ja tuntui ihan konkreettisesti harmaalta ja raskaalta. Muistan senkin, että pahimmassa vaiheessa en juurikaan enää hymyillyt, saati nauranut. Vaikka muistankin jotain, tuntuu tuo kaikki nyt kovin kaukaiselta. On vaikeaa käsittää, että se olin minä, joka oli todella niin totaalisen toimintakyvytön.
Samalla tavalla tuo hyvän olon fiilistely on muistissa, siitähän aikaa ei ole kulunut vielä kauaakaan. Olen kyllä edelleen kiitollinen, että pääsin jaloilleni ja että olotila on tätä nykyä enimmäkseen positiviinen ja energinen. Mutta hitto! En minä enää samalla tavalla fiilistele jokaista hyvänolon hetkeä ja naurun pyrshkähdystä. Hyvä olo on arkipäiväistynyt ja iloinen kuherruskuukausi päättynyt. Vaikka arkipäiväistyminen kuulostaa tylsältä, luulen kuitenkin, että lopulta se on tässä tilnteessa vain hyvä asia. En enää varjele tuota ilon tunnetta kämmenellä kuin jotain lasiesinettä ja salaa pelkää sen hajoamista. Tuo ilon ja väsymyksen rajapyykin vaihekin on ohitettu ja nyt hyvä olo tuntuu siltä, että se on taas aidosti osa minua. Se on minussa kiinni ihan itsestään ilman jättimäisiä ponnistuksia. Minä olen enemmän hyvää oloa kuin pahaa oloa. Minulla on kivaa ihan luonnostaan. Osaan sitä arvostaa, mutta se ei ole enää mikään ihmejuttu. Se ihan vain on ja toivottavasti pysyykin niin.
//Millian