Pakko pärjätä

Pärjääminen. Voisiko syyllisyys liittyä jotenkin siihen? Pitää pärjätä omillaan. Pitää olla reipas, sitkeä, hyväkäytöksinen ja kunnollinen tulipa eteen mitä vain. Tällainen ajatus takaraivossani on jyskyttänyt aina. Muistan, että lapsena olin omatoiminen, viihdyin paljon yksin, mutta olin porukoissa taitava ja varmasti ihan kiva kaveri. Koulu sujui moitteetta ja olin se open ”luottotyttö”, mikä alkuun tuntui kunnia-asialta, myöhemmin taakalta. Minulle oli annettu rooli, jossa pysyminen tuottikin ajoittain tuskaa.

Joskus ala-asteella liikuntasalissa rehtorin puhuessa koko koululle, en sitten kuunnellutkaan puhetta, vaan supsatin vieressä istuvan tytön kanssa. Sekös sai oman open aivan ymmyrkäiseksi. Ja taas, kyllä,  epäonnistuminen, emämoka, täysi fiasko. Kauhea morkkis viikkotolkulla. En ollutkaan toiminut odotusten mukaisesti. Tai kun kevätjuhlaa suunnitellessamme ope oli omassa mielessään visioinut, että minä olisin yksi esityksen tanssijoista, koska satuin harrastamaan tanssimista. No, en olisi halunnut siihen osaan ja kieltäydyin. Mitä tekee ope? Loukkaantuu ja silmät suurina ihmettelee, että miten meidä luokan tanssija ei halua sitä. No, kevätjuhlapäivänä tanssin kiltisti muiden kukkaisneitojen kanssa. Ahdisti, mutta enpä ainakaan tuottanut pettymystä opelle.

Sama juttu teininä. Minulla oli jossain vaiheessa paljon murheita ja huolia, mutta en puhunut niistä vanhemmille mitään. Pitihän minun nyt niistä selvitä ihan itsekseni. Näin uskottelin itselleni. Ja aikuisena jatkoin samaa rataa. Joskus oli taloudellisesti tiukkoja aikoja, en vipannut vanhemmilta. Esikoinen valvotti vuoden, en pyytänyt apua. Miksi, miksi ja vielä kerran miksi. Piti pärjätä.

Mutta ketä varten? Esitinkö omaa elämääni jollekin?

//Millian