Palikat kohdillaan

Niin usein sitä tavoittelee täydellistä tasapainoa. Sitä jaksaa toivoa ja haaveilla, että omassa elämässä kaikki palaset – perhe, työ, ystävät ja terveys – olisivat kohdillaan.  Ei minua haittaa jos jollain toisella on enemmän rahaa, parempi kroppa tai ihana työpaikka. En myöskään tunne (tai tunnusta tuntevani) kautetta siistimmästä tai kauniimmasta kodista, moitteettomasti käyttäytyvästä jälkikasvusta tai uskomattomista kokkaustaidoista. Toki ne voivat joskus nyppiä, mutta en silti pidä itseäni kateellisena tyyppinä. Hienoa jos jollain huristaa asiat kivaan malliin, mikäs siinä! Kyse on jostain muusta rintaa kaihertavasta tunteesta. Ehkä siitä, että oma juttu ei tällaisenaan riitä tai toisaalta kaipuusta, että jotain lähemmäksi pitäisi vielä päästä.

Ja sitten, jottei menisi ihan jeesusteluksi, niin kyllä joissain asioissa sitten kuitenkin lopulta tullaan aika lähelle kateutta. Joskus saattaa hiipiä olo, että muilla menee (paljon) paremmin kuin itsellä. Tämä johtuu ihan vaan siitä, että sattuu tuijottamaan juuri sitä tiettyä epäkohtaa omassa elämässään, joka useimmilla lähipiirissä olevilla näyttäisi olevan kuosissa. Minulla se on jo pitkään ollut, yllätys yllätys, työ. Hitto vie, se onkin rassannut ja raastanut mieltä kuukausikaupalla. En minä edelleenkään tavoittele mitään järjettömän intohimoista superlatiivein kuorrutettua yltiömahtavaa duunia, vaan työtä, josta nautin ja joka samaan aikaa ei uuvuta loppuunsa. Työ on ja tulee olemaan niin iso osa elämää, että kyllä sen vain on oltava enimmäkseen kivaa ja antoisaa.

Tämän työkysymyksen ympärillä junnatessa sitä välillä sitten meinaa unohtua, että tällä hetkellä kaikki muu omassa elämässä on melko lailla mahtavalla mallilla. Olen terve, perheenjäsenet ovat terveitä. Minulla on aikaa itselleni ja lapsilleni ja silloin tällöin jopa miehelleni. Me elämme sovussa, meillä on hauskaa, meillä on paljon rakkautta. Me kasvamme ja kehitymme, me olemme onnellisia. Ja kun tiedän, että lähipiirissä on rakkaita, joilla nämä asiat eivät olekaan parhaalla mahdollisella tavalla, minua kirpaisee.

Sitä haluaisi, että kaikki palikat olisivat aina kohdillaan, siihenhän sitä pyrkii. Mutta aina siellä on se yksi palikka, joka etsii paikkaansa tai huojuu tornin päällä uhkaavasti. Joillain se on puuttuva parisuhde, lapsettomuus, liika työkuorma tai terveysongelmat, minulla työn metästys. Yksi palikka tekee rakennelmasta epätäydellisen ja ehkä siksi juuri siedettävän. Koska jos palikkatorni olisi täydellinen, mitä enää voisi tehdä muuta kuin tylsistyä?

//Millian