Pienet, mutta kuitenkin niin valtavan suuret asiat

Meillä vanhemmilla on jokaisella omat juttumme, joiden kanssa kamppailemme ja pähkäilemme. On omat hermoja kiristävät tilanteet ja itsehillintää vaativat yhteenotot. On hellyyttä ja rakkautta tulvillaan olevat ohikiitävät hetket. Ja sitten on ne rintaa kaihertavat ja sisuskalut lamauttavat huolen paikat. Huoli omasta lapsesta. Sitä voi yrittää kuvailla tai tolkuttaa toisen päähän, mutta aina siinä epäonnistuu. Se on vain jotain niin kalvavaa, painavaa ja puristavaa, että välillä meinaa henki loppua. Ja sitten, kun vuosia painaneet huolen paikat alkavat purkautua ja hälvetä, on äidin oloa sillä hetkellä vähintäänkin yhtä vaikea kuvailla. Olkoon se nyt sitten vaikka helpotusta, huojennusta ja kiitollisuutta.

Ei ole kauaakaan siitä, kun kuopukusen kanssa sai huolehtia yhdestä jos toistesta asiasta. Minusta tuntui, että se mikä kaikille muille oli ihan normaalia elämää, tuotti meille huolta, rämpimistä ja murheellista mieltä. Ajatellaanpa kesäistä kerrostalon pihaa, jossa kirmaa lauma iloisia lapsia. Tuumat, että on aivan ihanaa, että oma lapsesi voi liittyä porukkaan mukaan leikkimään. Voit katsella porukan yhteistä iloa ja samalla ehkä siemalla kahvia termarista iltapäivän auringossa. Ihan niin kuin muut äidit ja isät näyttävät tekevän. Mutta entä jos asia ei menekään niin. Lapsesi haluaisi mukaan, hän yrittääkin, mutta hän ei heti ymmärrä leikin sääntöjä. Koetat rohkaista lastasi ja kerrata sääntöjä kohta kohdalta, muut lapsetkin koettavat houkutella mukaan. Mutta tässä vaiheessa lapsesi makaa jo pitkin pituuttaan maassa ja itkee lohdutonta itkua ja hokee, ettei kukaan tykkää hänestä. Kyse ei ole 4-vuotiaan draamakohtauksesta, vaan jokapäiväisestä olosta ja olemisesta. Toisena päivänä samalla pihalla on joukko lapsia pelaamassa jalkapalloa. Lapsesi haluaisi mukaan ja koetat hellän varmasti ohjata häntä liittymään peliin, jalkapallokengätkin käydään vielä vaihtamassa. Lapsi uskaltautuu jo nurmikentälle, toiset lapset tervehtivät iloisesti, mutta sitten se iskee. Lapsi alkaa itkeä ja hokea, että ei hän kuitenkaan osaa. Hän on huono. Ja niin jää taas kiva tekeminen tekemättä, toisten lasten iloinen seura kokematta.

Näitä tilanteita tulee jatkuvasti, ihan joka päivä. Joka ikinen päivä koostuu tilanteesta toiseen siirtymisestä, tsemppaamisesta, lapsen kannattelusta, rohkaisemisesta. Ja lähes aina tilanne päättyy murheelliseen itkuun.

Huoli on suuri. Huoli on koko ajan läsnä. Huoli on uuvuttava ja raskas. Mikään ei tunnu auttavan. Ei sitten mikään.

Sitten kuluu aikaa. Menee melkein vuosi. Ilta-aurinko paistaa lempeästi samaiselle kerrostalon pihalle, kentällä on taas mukava porukka pelailemassa. Lapsi näkee kaverit ikkunasta, ihan yhtäkkiä hän sujauttaa futiskengät jalkaan, juoksee rappukäytävään ja ulos. Hän potkii palloa, syöttelee, menettää pallon, tekee yhdessä toisten kanssa maaleja, kompastuu, nousee, tuulettaa, juoksee, nauttii. Hän uskaltaa, osaa ja on osa porukkaa.

Äidin sydän pakahtuu, ei huolesta, vaan huojennuksesta.

//Millian