Rakastunut

Ollapa taas teini ja ensimmäistä kertaa rakastunut. Voisi vain leijailla höyhenen kevyenä pitkin arinkoisia katuja ja uppoutua hajamielisenä ajattelemaan viimeisintä pusua oman kullan kanssa. Kaikki olisi vielä edessä ja tuntematonta. Eikun. Hetkinen. Teinirakkauksiinhan liittyikin aina draamaa, tuskaa ja aimo annos epävarmuutta. Ja se vaiva opetella toinen ihminen alusta asti. Ei, ei minusta taitaisi siihen hommaan enää olla.

Ajatelkaapa, onhan se julmetun helppoa, kun toisen tavat ja tunnelmat osaa silmät kiinni, ylösalaisin, takaperin ja pienessä sievässäkin. Helppoa ja niin niin ärsyttävää. Taas se teki tuon noin, ei taas tuota juttua! Varmaan se taas ajatteli tämän näin ja noin. Seis! Vaikka yhteiseloa mieheni kanssa on takana pitkälti ja vaikka välillä kirjaimellisesti luemme toistemme ajatuksia, niin silti on pakko myöntää, etten ole meedio. En minä sittenkään aina tiedä jokaisen silmänräpsäytyksen tai huokauksen syvintä merkitystä. Omat tulkintani ja johtopäätökseni eivät omasta erinomaisuudestani huolimatta ihan aina osu nappiin.

Ja tuo tuttuuden helppous. Se ei saa tulla liian helpoksi, ei liian tutuksi. Ei saa ajatella, että tässä sitä nyt ollaan. Pitää ajatella, että tuo tyyppi tuossa on  jotain todella erityistä, kun se on kauan aikaa sitten valinnut minut ja yhä edelleen seisoo vierelläni. Onhan se nyt jotain ihan uskomatonta, arvokasta ja suurta. Jos sitä oikein antautuu ajattelmaan, niin saattaa huomata, kuinka sellainen hunajaisen lämmin energia virtaa hiljalleen jokaikiseen sopukkaan ja pieni hajamielinen hymy pyrkii poskille.

Ja sitten voi ainakin hetken taas tuntea, millaista oli olla ensirakastunut.

//Millian