Sipuli

Sitä luulee jo tietävänsä, mitä haluaa ja mikä on itselle oikeasti tärkeää ja sitten yhtäkkiä boom! Taas tulee joku sysäys, joka osoittaakin luulot vääriksi. Jo monta kuukautta kestänyt työuupumuksen selätys on ollut juuri tuollaisia yllätyksiä täynnä. Alkusyksystähän minä kahmin hitaammaksi muuttuneeseen arkeeni kaikenlaista ”mitä olen aina halunnut tehdä, mutta mihin ei ole ollut aikaa” ja lähdin tavoittelemaan tulevaisuutta ajatellen jotain sellaista, mikä minua ”todella nyt kiinnostaa”. Alku olikin lupaavaa ja tarmokas, kunnes väsymys laittoi uudelle mietintäkierrokselle. Tuo uusintakierros alkoi vasta toden teolla karsia mielen sopukoista keksittyjä tai oikeiksi luultuja kuoria kerros kerrokselta pois. Pois otetun kerroksen alta alkoi paljastua aina jotain, joka saattaisi olla taas vähän lähempänä totuutta ja selvyyttä. Huomasin, että osa ”aina haluamistani” asioista oli kuviteltuja tai sitten ajatukseni vain olivat vuosien varrella lopulta muuttuneet ihan toiseen suuntaan.

Se mikä tässä kuoriutumisessa on pelottavaa, on että alan olla koko ajan kriittisempi sille, mitä haluan tehdä. Nyt huomaan, että tulevaisuuden toivelistalla oli aimmin paljonkin vaihtoehtoja. Olin avoin erilaisille mahdollisuuksille, mutta mietin työtä aika pitkälti vain työnä, enkä niinkään asiana, jota aidosti täytyisi pysähtyä pohtimaan. Nyt kun kuorituminen on kovassa vauhdissa, vaihtoehdotkin vähenevät samaa tahtia. Ja se jos mikä pelottaa! Jääkö tässä jäljelle kohta enää mitään järjellistä tai mahdollista vaihtoehtoa!

Vaikka pelottaa, olen tyytyväinen siihen, että suurin osa turhista haipatuksista on jäänyt pois ja mieli alkaa olla selkeämpi kuin pitkään aikaan. Ajatukset ovat hyvällä tavalla pelkistyneet ja saaneet selkeää suuntaa. Ihan vain arjen tasolla minulle on selvinnyt, mikä minut tekee onnelliseksi ja terveeksi. Onneksi ne asiat ovat helposti toteutettavia ja jo arkeen vakiintuneita käytäntöjä. Ja vaikka en ole vielä ehtinyt näistä sipuliajatuksistani ääneen puhua, mieskin totesi eräänä iltana, että haluaisi poistaa väliltämme kaikki loputkin turhat kerrokset. Mutta sitten olisi vielä se ikuisuusaihe, työ. Ammatti. Tekeminen. Minun juttuni. Se vielä odottaa selkiytymistään ja ehkä kaikista eniten rohkaistumistani.

Hienoahan tämä on, kuoriutua kuin sipuli. Välillä vähän itkettää, mutta lopputulos on toivottavasti sitäkin herkullisempi.

//Millian