Syyllistytäänpä taas kerran
Olisi pitänyt onnistua paremmin. Taas käyttäydyin ihan oudosti tässä tilanteessa. Pitäisi oikeastaan olla ihan muualla juuri nyt. Miksi en valinnut tätä asiaa aiemmin?
Syyttävien kysymysten ketju on loputon. Ilman mitään kummempaa itseni säälimistä tai voivottelua haluan vain kirjoittaa asian niin kuin se on. Olen koko ikäni, niin kauan kuin muistan, ollut kova syyttelemään ja ikävimmillään jopa sättimään itseäni. Olen usein kokenut, että olen suoriutunut joistain tilanteista huonosti tai mennyt ali riman. Samaan aikaan olen myös kokenut voimakasta tunnetta siitä, että pitäsi olla jossain muualla tai ainakin tekemässä jotain muuta kuin mitä onkaan. Niin kuin arvata saattaa, tällainen vie paljon voimavaroja siltä varsinaiselta tekemiseltä, mutta myös ihan vain olemiselta ja elämiseltä.
Erikoista on se, että en kuitenkaan ole ollut tällainen esimerkiksi koulun suhteen. En ole ollut kympin tyttö, enkä sitä ole oikeastaan havitellutkaan. Tottakai ajoittaiset hyvät arvosanat ovat lämmittäneet mieltä ja buustanneet eteenpäin, mutta kyllä esimerkiksi yläasteella ja lukiossa koulua tärkeämpää olivat aidosti kaverit ja muut kuviot. Tuo syyllisyydentunne liittyykin pääasiassa ihmissuhteisiin ja jotenkin vaan siihen, millainen olen ihmisenä. Selvää on, että jossain vaiheessa heräsin tähän omaan syyttelyyni ja aloin etsimään syitä sille. Mikä minut on ajanut tällaiseen kierteeseen ja miksi?
Kohdistan katseet ensimmäiseksi lapsuuteen. Meidän perheessä hyvät käytöstavat ja käyttäytyminen olivat ykkösjuttuja. Ne kyllä opittiin ja sisäistettiin ja niiden mukaan toimittiin tilanteessa kuin tilanteessa. Olen kiitollinen vanhemmille, että sain tällaiset opit kotoa. Niistä on tietenkin ollut hyötyä läpi elämän. En koskaan pelännyt tai kavahtanut vanhempiani, koska siihen ei ollut mitään tarvetta. Jollain kummalla he vain onnistuivat siinä, että kyläpaikassa kahvipöydässä ”huonon” käytöksen korjaamiseen riitti yksi ainut äidin merkitsevä katse. Samat kuviot koskivat reippautta ja eteenpäin menemistä. Niistäkin olen kiitollinen. En ole pienistä musertunut, enkä jäänyt märehtimään vanhoja lapsena, enkä aikuisena. Mutta kysymys herää, olisiko joskus pitänyt. Olisiko minulle joskus ollutkin siihen lupa? Joka tapauksessa olen lapsena halunnut tehdä asiat hyvin, niin että vanhemmat voivat olla ylpeitä ja hyvillä mielin.
Vaikka lapsuudesta on jonkinlaista painetta tullut omaan olemiseen, ei se kaikkea selitä. Perimmäinen syy on varmasti minussa sisällä. Miksi olen vaatinut itseltäni aina jotain muuta tai parempaa? Mikä siihen on ajanut? Miksi en ole riittänyt itselleni? Ristiriitaisinta koko asiassa on se, että suurin osa syyllisyyttä aiheuttavista asioista on jotenkin kuitenkin liittynyt myös kivaan tai hyvään tekemiseen ja olemiseen. Esimerkiksi lapsuudesta rakkaita muistoja ovat konserttikäynnit äidin kanssa. Sain laittaa nätit vaatteet päälle ja uppoutua kaupunginorkesterin huumaavaan soittoon pimeässä konserttisalissa. Siinä oli jotain maagista ja rauhoittavaa. Mutta samalla ne olivat tilanteita, joissa pitki kuin pitkin käyttäytyä. Muistan kertoja, kun olen puhua papattanut jotain äidille soiton jo alettua ja äidin ihan neutraaliksi tarkoitettu shhh on saanut minussa aikaan voimakkaan nyt mokasin tämän jutun -tunteen. Miksi!
Jos hyppään tästä aikuisuuteen, niin samalla tavoin koin, kun esikoisvauvan kanssa kotiuduttamme, halusin rauhan pienelle perheellemme. Tätini olisi kovin halunnut tulla pienokaista pitkän matkan takaa katsomaan ja tarvinnut samalla myös yöpaikkaa. Sain jollain ilveellä kakistettua, että haluaisimme olla nyt alkuun vain kolmisin. Tästä podin huonoa omatuntoa ja valtavaa syyllisyyttä kuukausitolkulla. Kaikenlaisia tällaisia pieniä ja isoja tilanteita on tullut eteen ihan jatkuvasti, niin kuin elämässä nyt vain tulee. Mutta minulle nuo ovat olleet syyllistymisen paikkoja, teit sitten niin tai näin. Miksi!
Tästä haluaisin saada kiinni, tätä täytyy nyt selvitellä.
//Millian