Syyllisyyssaagan ympyrä sulkeutuu

Tottakai vanhemmille ja opettajille on helpottavaa jos lapsi on helppo. Toimii normien mukaan, ei aiheuta hälyä, tottelee. Harva vanhempi tai opettaja kuitenkaan tästäkään huolimatta haluaa, että lapsi olisi mielipiteetön lammas tai hajuton ja mauton tapaus. En usko. Pieni lapsi tai kasvava nuori  kuitenkin imee tietyt viestit ja alkaa nähdä itsensä tietynlaisena. Muodostuu rooli. Ja kun tuo rooli on kerran muodostunut, siitä poikkeaminen voi olla lapselle, mutta myös lähellä oleville aikuisille kuohahduksen paikka. Asiat eivät menneetkään niinkuin piti tai kuten kaikki olivat tottuneet niiden menevän. Tätä ei aina sanota ääneen, mutta se viestitään katseilla ja huokauksilla, ehkä sanattomalla viileydellä. Tästä lapsi tai nuori imaisee viestit itseensä, tajuaa itsekin mokanneensa, epäonnistuneensa.

Toiset meistä ottavat tuollaiset tilanteet lopulta kevyesti. Ne ehkä harmittavat hetken, mutta sitten voi taas jatkaa elämäää eteenpäin. Sattuuhan sitä. Sitten taas toiset, niin kuin minä, kokevat tuollaiset tilanteet isoina, voimakkaina, lopullisina. Eikä silloin auta, että hoetaan sattuuhan sitä. Se ei vain auta. Ironisen lisäkerroksen kuvioon kun tuo se, että syyllistyjä osaa syyllistyä myös siitä, että syyllistyy. Minun keinoni onkin ollut lakaista epäonnistunut olo maton alle ja jatkaa sitkeänä eteenpäin. Ja tavallaan olen noissa tilanteissa aidosti uskonutkin, että ei kait tässä mitään. Sisällä jossain olo on kuitenkin ollut kurja ja lyöty.

Se miten loputtomia tunteja, viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia minulta on mennyt joidenkin asioiden tietoiseen tai alitajuntaiseen vatvomiseen, on järkyttävää. En uskalla edes ajatella millaisia määriä energiaa tähän kaikkeen on valunut. Ei tällainen jatkuva vellominen ole terveellistä, ei sitten missään määrin. Ehdottomasti haluan tehdä asialle jotain. Ja pienin askelin jotain jo tapahtuukin, mistä olen isosti iloinen.

Ja totuushan on se, että usein henkilö, joka ottaa vastoinkäymiset isosti, ottaa myös ilot vastaan suurella sydämellä. En antaisi mistään hinnasta pois kykyäni kokea koko kehollani elämyksiä oli sitten kyse elokuvista, kevätauringosta, ystävien seurasta tai kauniista maisemasta. Se, että ilo tai ihailun tunne virtaa voimalla jokaiseen sopukkaan on minussa ja minulla. Sitä ei kukaan voi ottaa pois, ja olen valmis jonkinmoiseen kompromissiin syyllistymisieni kanssa. Tuntukoot jotkut tilanteet välillä pahalle ja isolle jos kääntöpuolena ja lopulta enimmäkseen saan kuitenkin tuntea nuo kehoa ravistelevat ilot ja onnelliset ihmetykset. Iloitsemista ja positiivista mieltä voi takuulla harjoitella, mutta sellainen luihin ja ytimiin menevä tunne saattaa olla isomman työn takana. Se minussa on ollut alusta asti. 

//Millian