Uupumus tunteina ja arjen jarruttajana, osa 1

Jos on todella väsynyt, toiselle on kovin vaikea selittää, miltä umpiväsynyt olotila oikeastaan tuntuu. Ja kun oikein väsyttää, ei kenellekään jaksa edes kertoa, koska ketään ei jaksa enää tavata. Omasta syvimmästä uupumuksestani on jo vähän aikaa, joten muistelua tämä vaatii nyt itseltänikin. Yritetään kuitenkin.

En ihan vielä ole pystynyt unohtamaan, että voimakas väsymys tuntuu siltä kuin selän ja rinnan ympärille olisi kiinnitetty lujasti puristava, raskas ja joustamaton kotelo. Hengittäminen muuttuu haukkovaksi ja kotelo tuntuu kiristävän otettaan päivä päivältä. Se tuntuu myös siltä, kuin olisi joka päivä juossut maratonin, vaikka todellisuudessa ei olisi liikahtanut metriäkään. Väsymys tuntuu siltä, että liukuu kuin hidastetussa ja äänettömässä kohtauksessa jonnekin ulottumattomiin toisten luota, jonnekin niin säälittävään omaan tilaan, ettei siitä kehtaa edes puhua. Väsymys tuntuu siltä, ettei tiedä väsyttääkö, ahdistaako, masentaako vai ehkä niitä kaikkia yhtä aikaa. Uupumus tuntuu fyysisenä kipuna jäsenissä, silmissä ja päässä. Ihan koko ajan paleltaa. Luvattoman paljon energiaa kuluu jatkuvaan paleluun.

Väsymys tuntuu häpeältä. Eihän minun pitänyt koskaan väsyä, minun! Tämä on juuri se tarina, mikä tapahtuu muille, ei koskaan minulle. Mikä minussa on vikana, kun muut jaksavat ja minä en? Minussa on ilmiselvästi joku todella iso vika. Jossain vaiheessa käy niin, että uupumuksen olotila normalisoituu, eikä enää edes muista, miltä tavallinen olotila tuntui. Oikeastaan on aivan siinä reunalla, jossa meinaa jo uskoa, ettei väsymys koskaan lopukaan.

Mutta kas kummaa, jossain todella kaukana näkyy ihan pienen pieni kipinä aurinkoa. Minulle se riitti siihen, etten luisunut ihan kokonaan tuon reunan yli.

//Millian