Yksin, muttei yksinäinen
On oikeastaan ihan hullua, kuinka en ole tajunnut itsestäänselviä ja aina minussa olleita asioita ennen kuin vasta nyt, kolmekymppisenä. En potenut tai tilannut mitään kolmenkympin kriisiä etukäteen. Minusta tuon luvun saavuttaminen ei tuntunut kovinkaan kummoiselta. Sattumalta vain juuri se vuosi, kun täytin pyöreitä, oli elämäni hurjin ja pisti väkisinkin pohtimaan omaa elämää vähän pintaa syvemmältä. Yksi tärkeimmistä havainnoistani ja jo jonkin verran blogissa puimistani asioista on ollut se, että tarvitsen paljon aikaa yksinolemiseen. Sitä ei ole ollut helppo myöntää itselleni tai minua lähellä oleville. Se kun voi helposti kuulostaa ylimieliseltä tai loukkaavalta. Mutta ei sillä ole tekemistä sen kanssa, etten jotenkin sietäisi muita ihmisiä tai rakkaitani. Ajatukseni ja olemiseni vain menevät aivan solmuun jos en saa olla itsekseni tarpeeksi usein. Ja nyt kun olen tuota yksinolemista oikein miettinyt, olen tajunnut, että se on ollut henkireikäni aina. Ihan aina.
Lapsena minulla oli paljon kavereita ja hepulinauruleikkejä porukassa. Kuitenkin leikin todella paljon myös yksin. Muistan pitkäkestoisia leikkejä, jossa leikkikaverina minulla saattoi olla äidin iso sininen silkkihuivi. Hulmuttelin, heiluttelin, taittelin ja vääntelin huivia. En varmaankaan kauheasti huomannut, mitä ympärilläni tapahtuu. Alle kouluikäisenä en ollut ollenkaan päiväkodissa, vaan minua hoitivat mummo ja ukki. Isovanhempani olivat jo tuolloin iäkkäitä, eivätkä he jaksaneet minun kanssa liiemmin remuta. Mutta muistan sen ihanan rauhan, joka mummon luona vallitsi. Mummo keitteli kaikessa rauhassa kaurapuuroa, ukki luki kirjaa ja taustalla saattoi soida hiljaa radio. Ukin löysi usein ”mietiskelemästä”, niin kuin hän itse nuo hetket muotoili tai kuuntelemassa radiosta päivän mietelausetta. Minä piirtelin sarjakuvia, katselin vanhoja Disneyn piirrettyjä tai joskus autoin mummoa jossain pienissä puuhissa. Parasta oli kuitenkin vetäytyä yksin leikkimään vaatekomeroon paperinukeilla tai Kalle -nukella. Komerossa oli ihan hiljaista, kaikki äänet imeytyivät rekissä roikkuviin vaatteisiin.
Kouluikäisenä rentouttavinta oli päivän menojen jälkeen sulkea oman huoneen ovi ja kuulla, kuinka television ääni vaimeni oven taakse. Lakanat tuoksuivat aina puhtaalle ja niihin oli ihana käpertyä. Lapsena mökkeilimme kesät ja pikkuruisella mökillämme saattoi parhaimmillaan majailla reilusti yli kymmenen ihmistä yhtä aikaa. Nuo sukukokoontumiset olivat minulle todella tärkeitä. Niihin liittyi paljon vedet silmissä naurua, helteisiä soutuvenereissuja, huojuvia lettupinoja, savesta mustaksi pinttyneitä jalkapohjia ja taukoamatonta puheenporinaa. Niillä reissuilla vetäydyin usein mökin ryömimismatalaan vinttiin yksin. Siellä sain olla ihan rauhassa. Joskus minua huudeltiin ja etsiskeltiin, mutta en aina heti vastannut. Oli jännittävää olla vähän piilossa siellä.
Yläasteella olin aktiivisesti mukana tukioppilas- ja isostoiminnassa. Aika oli mukavaa, mutta toimintaan liittyvät leirit ahdistavia. Minusta toisten kanssa samassa pienessä tilassa nukkuminen oli ja on hirmuisen epämukavaa. Illalla on vain yksinkertaisesti saatava nukahtaa yksin ja rauhassa. Onneksi oma perhe ei sentään lukeudu tähän. Lukion jälkeen oma kotikaupunki ahdisti järjettömän paljon. Se ahdisti aivan suunnattomasti. Minulla oli vimmainen tarve päästä äkkiä pois ja olla jossain kaukana ihan yksin. Niinpä muutin ulkomaille. Sain tarvitsemani yksinolon, mutta ihmeekseni sitä seurasi myös tuskainen ikävä. Ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen muutimme mieheni kanssa yhteen. Minun onnekseni mies sattui tekemään työtä, jonka takia hän oli paljon poissa kotoa. Se teki minulle ja meille hyvää.
Kun lapset syntyivät, koin suurta onnea ja kiitollisuutta niistä pienistä kääröistä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että kaipasin taas omaa tilaa. Kotona en oikeastaan voinut olla pieniä pätkiä lukuunottamatta itsekseni, joten sain tarvitsemani yksinolon onneksi muulla tavoin. Jälkeenpäin ajateltuna minulle oli todella merkityksellistä, että läpi lasten vauva-ajan sain samalla koko ajan vähän opiskella. Se oli henkireikäni jo oma juttuni, jossa sain kaipaamaani aikaa omille ajatuksilleni.
Työssä, jota tein muutaman vuoden ja johon lopulta väsyin en saanut olla koskaan yksin. En hetkeäkään. Se oli todella intensiivistä vuorovaikuttamista asiakkaiden, kollegoiden ja muiden eri tahojen kanssa ihan koko päivän ajan. Minä en vain pystynyt siihen. Irtisanoutumiseni jälkeen tajusin, että saan olla arkipäivisin tunteja yksin. Silloin kaikki padot murtuivat. Taisin vain itkeä ja minusta tuntui, kuin olisin ensimmäisen kerran kuukausiin pystynyt kunnolla hengittämään. Olin vihdoin ja viimein yksin, mutten yksinäinen.
Tiedän, että tällainen valtaisa oman olemisen aika ei voi jatkua loputtomiin. Toivon tosissani, että jo aika pian minulle selviäisi, mitä ihan todella ryhdyn tekemään. Se ei kuitenkaan poista tätä ihmeellistä yksinolon tarvetta. Pakko on myöntää, että toivon, että saisin jatkossa tehdä jotain mahdollisimman itsenäistä ja oman tahdin mukaista. Minusta tuntuu, että se on ainut tapa, miten pysyn järjissäni ja voin antaa itsestäni vielä jotain toisillekin. Enää tarvitsisi keksiä, mitä tuo tekeminen on. Onkohan sitä olemassakaan?
//Millian