Ladataan...

Kirjoitin aiemmin viikolla synnytyspettymyksestä ja siitä, miten kehoahdistus vaikuttaa äitiyteeni ja jaksamiseeni tällä hetkellä. Teksti keräsi melko paljon kommentteja yleensä hiljaiseen boksiini. Sain paljon ihanaa, tsemppaavaa palautetta ja myös huolestuneita, lämpimiä neuvoja hakeutua nopeasti hoitoon lapseni ja avioliittoni pelastamiseksi.

Jotta voitte vetää henkeä, kerron muutaman faktan tilanteesta:

olen kunnossa, olen vain uupunut. Minulla on synnytystrauma, jota käsittelen kyllä. Olen koulutettu, analyyttinen pohdiskelija. Minulla on kumppani, jonka kanssa keskusteluyhteys on niin hyvä, että sanomme sitä aivoliitoksi. Kasvatamme lastamme rakkaudella, lämmöllä, aidolla vuorovaikutuksella ja rutiineilla. Joskus pinnani palaa. Kenellä ei? Joskus minua ahdistaa. Ketä ei? En kohtele lastani huonosti, jos minua ahdistaa. En välttele tai ignoroi häntä ahdistuksen vuoksi.

On aivan totta, että on tehty melko vaikeaksi saada matalan kynnyksen keskusteluapua tämänkaltaisissa elämän kriisivaiheissa. Neuvolapsykologi hoitaa kaupungissamme vain lapsia. Jos haluaisin apua, tilani tulisi uhata työkykyäni ja minun tulisi ottaa mielialalääkkeitä. En vastusta lääkkeitä, mutta en usko, että oma tilanteeni on seurausta aivokemioiden akrobaattitempuista. Apua kannattaa kuitenkin hakea, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Kannustan siihen lämpimästi.

Asia, jota eräs lukija ja minä(kin) mietimme, on se, saako tuore äiti kertoa, ettei nauti äitiydestä erityisesti tulematta leimatuksi tyypiksi, joka huomenna hyppää autoon ja ajaa lastensa kanssa rekan alle. (Ja pieni disclaimer tähän: on kauheaa, että noin joskus tapahtuu, apua pitäisi saada helpommin). Saanko siis ilman kommenttiboksidiagnooseja sanoa, että minua uuvuttaa, inhoan kehoani (toivottavasti tilapäisesti) ja etten joka hetki innostu äitiydestä ja hehku onnea?

Kiitos paljon tsempeistä! Moni kamppaili samankaltaisten ajatusten kanssa. Se teki olosta jotenkin, öh, normaalimman. Tämä on ehkä edes osittain yleistettävä ilmiö. Äitejä vituttaa. Keho tuntuu oudolta. Minuus on jossain hukkateillä. Mutta kyllä se löytyy.

(kuva: pixabay)

Ladataan...

Olen kuullut puhuttavan äidin kyllästymispisteestä, jonka jotkut saavuttavat, kun vauva on 8 - 10 kuukautta vanha. En tiedä, onko sen taustalla mitään universaalia, mutta mun elo- ja syyskuu ovat olleet melkoista surulaulua. Vauvan pahimmat uniongelmat (mitä nyt hampaiden tuloja ja muita tilapäisiä) ovat enimmäkseen takana päin ja saamme nukkua hiukan paremmin, mutta valtava uupumus vaivaa siitä huolimatta. Tuntuu, että kumuloitunut univelka tekee musta edelleen himpun masentuneen ja ilottoman.

Synnytys vaivaa minua edelleen: ilman puudutusta tehty episiotomia, lääkäri, joka ojentaa kuin pikkulasta, pettymys itseen ja omaan synnytyskokemukseen ovat pinnalla. Miksi en saanut kokea onnistunutta synnytystä? Ei synnytyskokemuksen kuulu olla vain molempien hengissä selviytymistä. Olenko niin herkkis, etten vain pääse yli ihan tavallisista jutuista? Keksin usein virheitä, jotka itse olen tehnyt vaikeuttaakseni synnytystä. Otin puudutusta. En ollut tarpeeksi reipas. En ymmärtänyt, että lapseni oli vaarassa. Jos olisin hiukan reippaampi ja kestävämpi, olisi kaikki toisin. Yritän vakuuttaa itselleni, etten voinut mitään sille, että lapsi ei kiinnittynyt ajoissa ja että hänen päänsä asettui väärin "lähtökuoppiin". Kyllä mä tiedän, että pitäisi vain hyväksyä ja unohtaa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tuntuu, kuin minä olisin jäänyt synnytyssaliin. Raskaus ja synnytys muuttivat kehoani ja mieltäni lopullisesti eikä paluuta vanhaan ole. Kehoni tuntuu kipeältä ja raihnaiselta. Otan paljon särkylääkkeitä ja koetan liikkua. Ei auta. Kävin osteopaatilla, joka sanoi, että hermostoni käy täysin ylikierroksilla ja kysyi, onko minulla huolia. Tunsin kyynelten kihoavan silmiin. En pystynyt sanoa muuta kuin "onhan tämä ollut iso elämänmuutos". Oli pakko skarpata, etten hajoa siihen hoitajan käsiin. Alaselkäkipu helpotti hänen hoidossaan. Menen uudestaan. Kerroin eilen aivomiehelle kehoinhostani. Kaipaan niin vanhaa kehoani, joka oli voimakas ja hyvinvoiva.

Kaiken tämän lisäksi mielessäni pyörii ajatus siitä, etten pysty olla lapselleni riittävän hyvä vanhempi. Hermostun joskus nopeasti, sillä minua väsyttää. Ennen sain onnistumisia liikkuessani ja töissä. Nyt kokemukset onnistumisista ovat harvinaista herkkua. Olen pienten ympyröiden mammaihminen, enkä edes kovin hyvä siinä. En suuresti nauti äitiydestä, vaikka rakastan lastani yli kaiken. Pelkään, että kiittämättömyydestäni on seurauksia: lapselle tapahtuu jotain, koska en osaa olla onnellinen. Kuuntelen kateellisena muiden kertomuksia vauvakuplasta. Minulle tämä on vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. En tiedä, miten selviän.

Onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista kriiseistä? Auttoiko aika?

(papparainen: pixabay.com)

 

 

 

 

Ladataan...

Olemme äitien ja vauvojen joogatunnilla. Heti aluksi lapsi oppii viiden toisaalle katsomani sekunnin aikana avaamaan juomapulloni ja kaataa itsensä ja kamojemme päälle 0,8 litraa vettä. Meillä ei ole vaihtovaatteita. Haen rättejä ja pyyhin nolona lainehtivaa lattiaa. Muut sanovat AUUUUM.

Lapsi haluaa kontata ympäriinsä. Hän koettaa kaataa takana olevan fläppitaulun. Hän yrittää pihistää vieressä olevan perheen lelut ja kiivetä vastasyntyneen kaveriksi bugaboon koppaan. Nostan hänet uudestaan ja uudestaan viereeni ja tarjoan leluja, bolsteria, palloa, lompakkoani. Joka kerta jäätävä huutokonsertti, näyttävä selälleen heittäytyminen ja napakkaa pään lattiaan hakkaamista. Muut sanovat AUUUM ja vauvat ynisevät tyytyväisenä.

Edellä mainittua sekoilua jatkuu n. 25 minuuttia. En saa tehtyä yhtään mitään. Päätän, että lapseni ura joogina päättyy kahdeksan ja puolen kuukauden kypsään ikään. Alan pakata tavaroita passiivis-aggressiivisesti jupisten. Lapsi katsoo minua hölmistyneenä. Muut sanovat AUUUUM.

Tunnen vereni kohisevan. Olen niin hiilenä, että puen lapsen tarpeettoman kylmästi, ilman hellyyden häivääkään. Minua hävettää. Ei lapseni, vaan oma reaktioni. On kai aika normaalia, että liikkuva vauva on kiinnostunut ympäristöstään. Kävelen ulos. Muut sanovat AUUUM.

Ladataan...

Pages