Ladataan...

Mitä kuuluu vauvaperheen arkityömaalle?

V täyttää jonkun ajan päästä 11 kuukautta. Tuntuu täysin käsittämättömältä, että elämme hirvittävän vauvavuoden viimeisiä hetkiä. Mihin nämä kuukaudet ovat oikein valuneet? Tyyppi on toden totta muuttunut rakkaasta superrrakkaaksi, hellyyttäväksi pikku olennoksi, jolla on oma tahto, omat kiinnostuksenkohteet (kuten imurit) ja paljon taitoja, joita ei vielä pari kuukautta sitten ollut. Hän kävelee tukea vasten ja huruuttelee taaperokärryllään täysin päättömästi ympäri kolmiotamme. Onnistumisilleen hän taputtaa ja hokee "yvä". Kielenkehitys tuntuu olevan kiihtymään päin. V osaa osoitella asioita, kun kysyn, missä tutut jutut ovat ja hän tapailee sanoja kuten "äiti" ja "iskä". Leikkiessään hän purkaa ja järjestelee tavaroita ja rakastaa pinota asioita torneiksi ja kaataa niitä. Harrastuksista värikylpy on ollut huikea suosikki! Kun syön jotain, hän tulee kiivaasti vaatimaan osuuttaan. Tissimaito maistuu paremmin kuin hyvin, mutta yöt onnistuimme viimein rauhoittamaan ja nyt epeli nukkuu yli kymmenenkin tunnin yöunia rauhallisesti. Seuraavaa nuhaa/hammasta/kasvukriisiä odotellessa nautimme siis nyt ekaa kertaa ihanista yöunista. Kannatti tsempata ja totuttaa lapsi omatoimiseen nukahtamiseen.

Äiti täyttää jonkun ajan päästä 33 vuotta. Tuntuu käsittämättömältä, että hänestä on kuin onkin kuoriutunut kaiken hiomisen, purkamisen ja uudelleen kokoamisen jälkeen äiti eikä suurta ristiriitaa minuuden ja äitiyden välillä enää tunnukaan olevan. Ystävä totesikin, että hänen katseensa on jollain tapaa levollisempi kuin ennen. Ehkä villiintynyt hermosto on saatu viimein rauhoittumaan. Äitiliini päätti siis pitkän pohdinnan jälkeen kääntyä elämänkriisinsä kanssa terapeutin puheille. Päätös on ollut mahtava! On tämä saatana työmaa suosittelee lämpimästi isoissa ja pienissä jutuissa ammattilaisen puoleen kääntymistä. Omien ahdistusten kohtaaminen ja käsitteleminen turvallisessa ympäristössä on rauhoittanut fiilistä huomattavasti.

Iskä valmistautuu henkisesti siihen, että jää koti-isin rooliin tammikuussa. Hän kärsii hiukan, koska V on suosinut viime aikoina äitiä hoitajana. Tilanteeseen auttoi kuitenkin se, että V ja iskä saivat viikonloppuna omaa aikaa kokonaisen vuorokauden äidin hummaillessa ystäviensä kanssa ensimmäistä kertaa yön yli erossa vauvasta.

Ladataan...

V on käynyt Suomen ulkopuolella kahdesti nuoresta iästään huolimatta. Kävimme elokuussa ihanan ja onnistuneen autoreissun Saarenmaalla ja Muhulla Virossa ja nyt syyskuussa kauan suunnitellun ystäväreissun Italiassa. Oli muuten mahtavaa reissata mukavalla jengillä ja sesongin ulkopuolella, kun kerrankin oli siihen mahdollisuus. Omat lomanihan noudattelevat koulujen loma-aikoja, joten syyskuussa etelä-Eurooppaan reissaaminen oli siinäkin mielessä aivan uniikki kokemus. Säät suosivat eivätkä turrekohteet olleet aivan niin tukossa, kuin yleensä. En kyllä edes tiedä, miten nykyisillä heinähelteillä pystyisi vauvan kanssa liikkua Välimeren maissa. Odotusaikana olimme Balkanin reppureissulla hullujen, yli neljänkympin helteiden aikaan ja eipä voi muuta sanoa kuin huh hellettä ja onneksi oli leppeä meri.

Emme menneet tälläkään kerralla sieltä, missä aita olisi ollut matalin. Kolmen tunnin HKI-Milano-lennon lisäksi meillä oli jonotettava autovuokraamoon, etsittävä pirssi hallista ja ajettava säkkipimeässä yötä vasten Liguriaan rannikolle. Ei mikään helpoin homma. Menolento meni aika kivasti: pieni touhuaja imeskeli eväspussiaan (kiinni äidissä), leikki kaikella muulla paitsi leluillaan (oksennuspussi oli mieleinen) ja käveleksi koneen käytävällä verrattaen tyytyväisenä. Automatkan kaksi ekaa tuntia hän nukkui, mutta heräsi, kun eksyimme jonnekin Genovan itäpuolelle ja jouduimme tovin hakemaan reittiä uudestaan. Järkyttävä rääkyminen vei mut jälleen paniikin partaalle eikä kuskikaan järin rauhallinen tainnut olla. Pääsimme kuitenkin perille huvilalle jyrkkää, mutkittelevaa rinnetietä pitkin, muksu nukahti matkasänkyyn ja itse hengittelin tovin hyvin syvään ennen yöunille uinahtamista kiroten omaa luottavaisuuttani omien hermojeni suhteen.

Paluulennolla kaikki oli toisin. Olimme päässeet suht vähin vaurioin päikkäriaikaan perille lentokentälle, mutta iltalennolla lapsi ei alkanut unille, kuten toiveissa oli. Sen sijaan hän vääntelehti aggressiivisesti kaikin voimin ja puri, raapi ja löi meitä molempia. Rintakaan ei nuijanukuttanut pikku terroristia ennen 20 viimeistä minuuttia. Huhhuh. Mielikuvissa 2 h 45 min menee nopeasti mutta todellisuudessa... Huh. Loppureissusta flunssan yhyttänyt pikku kaveri itki vielä laskeutumisen aikaan korviaan aika sydäntä särkevästi. Muuten en huomannut vielä kipuitkua lennon aikana. Missä vaiheessa korvat alkavat reagoida enemmän paineen vaihteluun?

Tässä vielä työmaan virallinen vinkkilista vauvan kanssa lentämiseen

  1. Ota vaihtovaatteet mukaan käsimatkatavaroihin itselle ja vauvalle!
  2. Pakkaa välipalaa ja leluja yllin kyllin.
  3. Mene härskisti ekojen joukossa koneeseen, että käsimatkatavarat mahtuvat varmasti lähelle.
  4. Hanki matkarattaat, jotka saa ottaa pakattuna koneen sisälle. Silloin ne saa perillä heti käyttöön. Meillä on Baby joggerin city tourit, jotka mahtuvat ihan uskomattoman kompaktisti reppuun.
  5. Jos pääset valitsemaan tai ostat paikat, kannattaa sylilapsen kanssa ottaa samalta riviltä ikkunapaikka ja käytäväpaikka. Usein, jos kone ei ole täynnä, keskipaikka jää tyhjäksi ja family saa lisätilaa!
  6. Muista, että todennäköisesti aliarvioit suunnittelufiilareissa matkan työläyden. Valitse aina iisein vaihtoehto, vältä monien kulkupelien yhdistämistä ja suosi lyhyitä matka-aikoja.

 

Vauvelin kanssa reissaamisesta olen kirjoittanut aiemminkin, lukekaas

osa yksi täällä ja osa kaksi täällä.

Haluaisitteko kuulla Italian reissusta enemmänkin vauvaperheen näkökulmasta?

(Kuva: pixabay.com)

Ladataan...

Kirjoitin aiemmin viikolla synnytyspettymyksestä ja siitä, miten kehoahdistus vaikuttaa äitiyteeni ja jaksamiseeni tällä hetkellä. Teksti keräsi melko paljon kommentteja yleensä hiljaiseen boksiini. Sain paljon ihanaa, tsemppaavaa palautetta ja myös huolestuneita, lämpimiä neuvoja hakeutua nopeasti hoitoon lapseni ja avioliittoni pelastamiseksi.

Jotta voitte vetää henkeä, kerron muutaman faktan tilanteesta:

olen kunnossa, olen vain uupunut. Minulla on synnytystrauma, jota käsittelen kyllä. Olen koulutettu, analyyttinen pohdiskelija. Minulla on kumppani, jonka kanssa keskusteluyhteys on niin hyvä, että sanomme sitä aivoliitoksi. Kasvatamme lastamme rakkaudella, lämmöllä, aidolla vuorovaikutuksella ja rutiineilla. Joskus pinnani palaa. Kenellä ei? Joskus minua ahdistaa. Ketä ei? En kohtele lastani huonosti, jos minua ahdistaa. En välttele tai ignoroi häntä ahdistuksen vuoksi.

On aivan totta, että on tehty melko vaikeaksi saada matalan kynnyksen keskusteluapua tämänkaltaisissa elämän kriisivaiheissa. Neuvolapsykologi hoitaa kaupungissamme vain lapsia. Jos haluaisin apua, tilani tulisi uhata työkykyäni ja minun tulisi ottaa mielialalääkkeitä. En vastusta lääkkeitä, mutta en usko, että oma tilanteeni on seurausta aivokemioiden akrobaattitempuista. Apua kannattaa kuitenkin hakea, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Kannustan siihen lämpimästi.

Asia, jota eräs lukija ja minä(kin) mietimme, on se, saako tuore äiti kertoa, ettei nauti äitiydestä erityisesti tulematta leimatuksi tyypiksi, joka huomenna hyppää autoon ja ajaa lastensa kanssa rekan alle. (Ja pieni disclaimer tähän: on kauheaa, että noin joskus tapahtuu, apua pitäisi saada helpommin). Saanko siis ilman kommenttiboksidiagnooseja sanoa, että minua uuvuttaa, inhoan kehoani (toivottavasti tilapäisesti) ja etten joka hetki innostu äitiydestä ja hehku onnea?

Kiitos paljon tsempeistä! Moni kamppaili samankaltaisten ajatusten kanssa. Se teki olosta jotenkin, öh, normaalimman. Tämä on ehkä edes osittain yleistettävä ilmiö. Äitejä vituttaa. Keho tuntuu oudolta. Minuus on jossain hukkateillä. Mutta kyllä se löytyy.

(kuva: pixabay)

Pages