Mikä vauvavuodessa uuvutti?
Vauvavuosi on rankka monesta syystä. Jos kyseessä on ensimmäinen lapsi, se tuo mukanaan täydellisen elämänmuutoksen ja siitä seuraavan kriisin, vastuun uudesta perheenjäsenestä ja yleensä myös univelkaa. Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miksi itse koin aika täydellisen aallonpohjan, kun vauva oli n. yhdeksänkuinen.
Pyrkimys jatkaa kuin aina ennenkin oli varmasti ykkössyy väsähtämiseen. Olin vuosien ajan takertunut rutiineihin, joilla ylläpidin päänsisäistä järjestystä. Siivous maanantaisin, liikuntaa viidestä seitsemään tuntiin viikossa, aikaisin nukkumaan. Vauvan kanssa mikään edellä mainitsemistani rutiineista ei ollut helppo toteuttaa. Koetin niin pirusti ylläpitää esimerkiksi viikkosiivousrutiinia – aluksi se onnistuikin, koska V oli lattialla tai sitterissä tyytyväisenä mähöttävä, lelujaan tuijottava olmi. Sitten kaikki muuttui ja standardeihini mahtuvasta elämästä tuli mahdotonta. Kriisi. Järkytys. Ahdistus. Ja sitä myötä selvisi sekin, ettei rutiineihin neuroottisesti takertuminen ollutkaan ihan tervettä hommaa. Ei ole normaalia miettiä siivousta 100 % hereilläoloajasta.
Univelan kumuloituminen oli itselläni selkein syy siihen, miksi päivistä selviytyminen oli hankalaa. Väsyneenä panikoin herkästi ja stressasin valmiiksi menoja, kotoa poistumista ja rutiinien pienintäkään rikkoutumista. Teimme V:lle ensimmäisen unikoulun, kun hän oli 6,5 kuukauden ikäinen. Se toimi nopeasti ja vähensi puolen tunnin välein heräilyn vain muutamaan yössä. Samalla aloimme antaa lapselle yötissiä vain aamuyöllä. Tilanne oli kuitenkin jälleen yhdeksään kuukauteen mennessä aika hc ja päätimme lopettaa aamuyösyötön. Se olikin melkoinen puristus. V taisteli uutta tapaa vastaan reilusti yli kaksi viikkoa eikä hänelle ollut mikään ongelma huutaa rintaa tuntikaupalla. Lopulta johdonmukaisuutemme palkittiin. Nyt tyypillinen yö kestää 10 tuntia, joskin V herää mukavasti navetta-aikataulussa viimeistään kuudelta. Ihan viime viikkoina soon-to-be-taaperomme on välillä vetänyt zetaa jopa puoli kasiin. Miten uskomattoman upeaa hemmottelua!
Pettymys omaan kehoon alkoi jo synnytyksestä. Synnytyspettymystä olenkin käsitellyt viime aikoina paljon ja pystyn suhtautua siihen hiukan myötätuntoisemmin. Vaikka varsinainen parantuminen oli melko nopea prosessi, on esimerkiksi diastaasin kanssa vielä melko lailla tekemistä. Navan kohdalla erkaumaa on vielä muutamia senttejä jäljellä. Vannon osteopatian, pilateksen ja kävelyn nimeen ja toivon, että tuo pyhä kolminaisuus vielä palauttaa minulle jonkinmoisen voiman keskivartaloon. Jotenkin en kuitenkaan täysin tajunnut, kuinka järkyttävän kauan keho palautuu raskaudesta ja synnytyksestä. Vieläkin jatkuva ”nänniniekan” imetys vaikuttaa toki asiaan: sidekudosten koostumus palautuu normaalitilaan imetyksen lopettamisen jälkeen melkein vuoden. Alan kyllä olla melko kypsä tuohon tissitakiaiseen. Onneksi palaan töihin tammikuussa ja saamme hiukan etäisyyttä. Toivottavasti lapsi vähitellen siinä alkaa vieroittua mykyn lupsuttamisesta. Tarvitsisin jo kovasti oman kehoni takaisin.
Elämä muuttui ihan kokonaan ja ihan peruuttamattomasti ja hyvä niin. Mutta on sen hyväksymisessä ollut paljon tekemistä. En kaipaa mitään niin paljoa kuin sitä spontaania itsemääräämisoikeuden aikaa ennen lasta, menemisiä ja tulemisia kun huvittaa. Aika ja hyväksyntä on auttanut paljon elämänmuutokseen sopeutumisessa. Aallonpohjasta noustessa ja itsetuntemuksen kasvaessa on ajatuksiin tullut tila rakkaudelle omaa lasta kohtaan. Toki pikku nyytti oli rakas jo synnyttyään mutta nyt en osaa edes sanoin kuvailla, kuinka upea ja ihana ja uskomattoman rakas olento hän onkaan. Vaati hitosti uskallusta rakastua lapseen, sillä tunteen mukana tulee aina pelko. Olen ehkä nyt vasta voinut myöntää itselleni, kuinka suuri tarve minulla olikaan saada ympärilleni onnellinen, ehjä perhe. Vastuu siitä on kauhistuttava: tätä ei saa mokata.
Millaiset asiat tekivät sun vauvavuodesta raskaan tai vaikean? Entä ihanan? Jätä kommentti!
(kuva: pixabay)
