Mikä vauvavuodessa uuvutti?

sloth-731297_960_720.jpg

Vauvavuosi on rankka monesta syystä. Jos kyseessä on ensimmäinen lapsi, se tuo mukanaan täydellisen elämänmuutoksen ja siitä seuraavan kriisin, vastuun uudesta perheenjäsenestä ja yleensä myös univelkaa. Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miksi itse koin aika täydellisen aallonpohjan, kun vauva oli n. yhdeksänkuinen.

Pyrkimys jatkaa kuin aina ennenkin oli varmasti ykkössyy väsähtämiseen. Olin vuosien ajan takertunut rutiineihin, joilla ylläpidin päänsisäistä järjestystä. Siivous maanantaisin, liikuntaa viidestä seitsemään tuntiin viikossa, aikaisin nukkumaan. Vauvan kanssa mikään edellä mainitsemistani rutiineista ei ollut helppo toteuttaa. Koetin niin pirusti ylläpitää esimerkiksi viikkosiivousrutiinia – aluksi se onnistuikin, koska V oli lattialla tai sitterissä tyytyväisenä mähöttävä, lelujaan tuijottava olmi. Sitten kaikki muuttui ja standardeihini mahtuvasta elämästä tuli mahdotonta. Kriisi. Järkytys. Ahdistus. Ja sitä myötä selvisi sekin, ettei rutiineihin neuroottisesti takertuminen ollutkaan ihan tervettä hommaa. Ei ole normaalia miettiä siivousta 100 % hereilläoloajasta.

Univelan kumuloituminen oli itselläni selkein syy siihen, miksi päivistä selviytyminen oli hankalaa. Väsyneenä panikoin herkästi ja stressasin valmiiksi menoja, kotoa poistumista ja rutiinien pienintäkään rikkoutumista. Teimme V:lle ensimmäisen unikoulun, kun hän oli 6,5 kuukauden ikäinen. Se toimi nopeasti ja vähensi puolen tunnin välein heräilyn vain muutamaan yössä. Samalla aloimme antaa lapselle yötissiä vain aamuyöllä. Tilanne oli kuitenkin jälleen yhdeksään kuukauteen mennessä aika hc ja päätimme lopettaa aamuyösyötön. Se olikin melkoinen puristus. V taisteli uutta tapaa vastaan reilusti yli kaksi viikkoa eikä hänelle ollut mikään ongelma huutaa rintaa tuntikaupalla. Lopulta johdonmukaisuutemme palkittiin. Nyt tyypillinen yö kestää 10 tuntia, joskin V herää mukavasti navetta-aikataulussa viimeistään kuudelta. Ihan viime viikkoina soon-to-be-taaperomme on välillä vetänyt zetaa jopa puoli kasiin. Miten uskomattoman upeaa hemmottelua!

Pettymys omaan kehoon alkoi jo synnytyksestä. Synnytyspettymystä olenkin käsitellyt viime aikoina paljon ja pystyn suhtautua siihen hiukan myötätuntoisemmin. Vaikka varsinainen parantuminen oli melko nopea prosessi, on esimerkiksi diastaasin kanssa vielä melko lailla tekemistä. Navan kohdalla erkaumaa on vielä muutamia senttejä jäljellä. Vannon osteopatian, pilateksen ja kävelyn nimeen ja toivon, että tuo pyhä kolminaisuus vielä palauttaa minulle jonkinmoisen voiman keskivartaloon. Jotenkin en kuitenkaan täysin tajunnut, kuinka järkyttävän kauan keho palautuu raskaudesta ja synnytyksestä. Vieläkin jatkuva ”nänniniekan” imetys vaikuttaa toki asiaan: sidekudosten koostumus palautuu normaalitilaan imetyksen lopettamisen jälkeen melkein vuoden. Alan kyllä olla melko kypsä tuohon tissitakiaiseen. Onneksi palaan töihin tammikuussa ja saamme hiukan etäisyyttä. Toivottavasti lapsi vähitellen siinä alkaa vieroittua mykyn lupsuttamisesta. Tarvitsisin jo kovasti oman kehoni takaisin.

Elämä muuttui ihan kokonaan ja ihan peruuttamattomasti ja hyvä niin. Mutta on sen hyväksymisessä ollut paljon tekemistä. En kaipaa mitään niin paljoa kuin sitä spontaania itsemääräämisoikeuden aikaa ennen lasta, menemisiä ja tulemisia kun huvittaa. Aika ja hyväksyntä on auttanut paljon elämänmuutokseen sopeutumisessa. Aallonpohjasta noustessa ja itsetuntemuksen kasvaessa on ajatuksiin tullut tila rakkaudelle omaa lasta kohtaan. Toki pikku nyytti oli rakas jo synnyttyään mutta nyt en osaa edes sanoin kuvailla, kuinka upea ja ihana ja uskomattoman rakas olento hän onkaan. Vaati hitosti uskallusta rakastua lapseen, sillä tunteen mukana tulee aina pelko. Olen ehkä nyt vasta voinut myöntää itselleni, kuinka suuri tarve minulla olikaan saada ympärilleni onnellinen, ehjä perhe. Vastuu siitä on kauhistuttava: tätä ei saa mokata.

Millaiset asiat tekivät sun vauvavuodesta raskaan tai vaikean? Entä ihanan? Jätä kommentti!

(kuva: pixabay)

perhe lapset mieli syvallista
Kommentit (5)
  1. Vaikeinta on ollut spontaaniuden katoaminen ja juurikin se itsemääräämisoikeuden menettäminen. Juuri näitä asioita osasin kyllä pelätä jo siinä vaiheessa, kun edes ajattelin, haluanko koskaan lapsia. Kehon menettämisen tunne on ollut välillä valtava suru ja olen myös ollut pettynyt itseeni ja kehooni. En ”onnistunut” synnyttämisessä, vaan mentiin sektioon ja koko elämän mittaisesta liikunnallisesta taustasta huolimatta erkauma oli paha (ja sitä on edelleenkin jonkin verran). Imettämisen lopettaminenkin aiheutti hyvin ristiriitaisia fiiliksiä, vaikka olin kuvitellut sen olevan omalta kannaltani lähinnä positiivinen juttu. Olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon olen kuitenkin nauttinut kotona olosta ja ihan vain vauvan seurasta. En olisi ikinä entisessä elämässä uskonut, että todella nautin niin paljon vauvan kanssa oleiluista ja jossain vauvatemppuilussa tms puuhastelusta käymisessä. Parhaillaan meneillään on ihan uusi kriisi, kun olen juuri palannut töihin (aikaisemmin kuin olisin oikeastaan halunnut) ja aika ei riitä enää mihinkään. Liikuntaharrastukset joiden pariin olin vasta päässyt palailemaan ovat taas tauolla. Kotona ollessa, oli ihanaa ja virkistävää kun päivän päätteeksi pääsi treenaamaan, nyt en enää tiedä mitä edes haluan. Töiden jälkeen päivään jää muutama tunti, jotka vauva on hereillä ja omat halut ovat ristiriitaisia. Samaanaikaan ei mitään muuta haluaisi kuin vain olla vauvan kanssa, mutta haluaisi myös edelleen olla se tiettyjä lajeja tietyllä tasolla harrastava ”entinen” itsensä. Jos töiden jälkeen, menen treenaamaan, en oikeastaan näe lastani koko päivänä. Ikävä tuntuu ihan fyysisenäkin. Töissä on kyllä niin kiire ja kovat paineet, etten ehdi juuri vauvaa ajatella, mutta illalla vauvan mentyä nukkumaan tilanne purkautuu itkuna. Nyt tuntuu siltä, että jos ei tarvitsisi tehdä töitä, niin elämä voisi nyt olla aika täydellistä. Ihan täydellistä se olisi, jos vain voitaisiin kaikki kolme, vauva, mies ja minä olla vaan kotona ja harrastaa 😀 Taas on sopeuduttava uudenlaiseen elämäntilanteeseen, vaikka juuri vasta oli sopeutunut symbioosiin vauvan kanssa kaksin kotona.

    1. Ah, tuo on varmaan totta, ettei töihinpaluu ole pelkästään ajankäytöllinen vaan myös ajankäytöllis-mentaalinen haaste. Voin kuvitella, miten hankala on siinä pitää kiinni omista tärkeistä urheilujutuista/harrastuksista ja myös ehtiä olla riittävästi lapsen kanssa. Pitää yrittää muistaa, että ne omat jutut on kumminkin tärkeitä ja tarpeellisia. Tsemppiä sullekin ja kiitti kommentista ja hyvistä pointeista <3

  2. Niinpä, vähän samoja fiiliksiä. Toisaalta ei tietenkään toivo kenellekään vaikeuksia, mutta toisaalta kun on välillä tuntenut olevansa yksin tämäntyyppisten ajatusten kanssa ja äitikaverit koostuvat lähinnä niistä kotona viihtyvistä kiintymysmammoista, niin on kiva huomata, ettei ole ainoa, joka tällaisia on miettinyt 🙂

    Kiitos vaustauksestasi! Tuota lempeyttä itseä kohtaan olen yrittänyt viime aikoina opetella, mutta perfektionisti-suorittajalle on todella vaikeaa hyväksyä, että vaikka miten yrittäisi, omat vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset eikä useinkaan edes tiedä, miten tulisi toimia. Mies on kyllä (NLP-/itsemyötätunto-/mindfullnesskouluttajaäitinsä poikana) auttanut tässä paljon.

    Tsemppiä sinnekin! <3 Olen itse nyt muutamina yksittäisinä päivinä saanut lähes koko päivän keskityttyä omaan graduprojektiin miehen vapaapäivinään tai isovanhempien hoitaessa lasta ja on ollut niinä päivinä kyllä ihan erilainen olo. Olisin siis toiveikas, että kun elämään saa taas jotain omaa ja lapsenhoito rajoittuu iltoihin ja viikonloppuihin, alkaa pikkuhiljaa helpottaa 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *