Synnytysnyypän synnytyspohdintoja 2

Nopeasti ja alati on muuttuva ihmisen mieli. Kirjoitin pari päivää sitten ylös ajatuksia tulevasta synnytyksestä. Sen jälkeen olin lähes kuulevinani päästäni kuuluvat naksahdukset ja jokin muuttui täysin. Ahdistus lapsen maailmaan saattamisesta on nyt mittasuhteissa, joita en koskaan kuvitellut näkeväni.

Nyt aiemmat ajatukseni tuntuvat lähinnä naiiveilta. Kuinka edes kuvittelen selviäväni synnytyksestä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä? Minua muistutetaan alati tilanteen goreaspektista, yli hilseen menevästä kivusta ja siitä, kuinka synnyttäjä lähinnä toivoo kuolevansa koko prosessin ajan. Toisille pahinta ovat avautumisvaiheen supistukset, toisille ponnistusvaiheen paine ja tunne repeytymisestä. Joka tapauksessa tilanne on niin traumatisoiva, että suurin osa ei muista omaa synnytystään.

Mietin kuumeisesti, mitä kivunlievitystä voisin eri tilanteissa valita. Kuinka pitkään epiduraalin voi ottaa? Jos sisseilee liian kauan, voiko käydä niin, että ponnistusvaiheeseen ajautuu aivan vailla minkäänlaista apua ja kipu on sietämätön? Entä mitä jos mahdollinen epiduraali aiheuttaakin tuhat epämieluisaa seurausta: synnytys hidastuu, vauvan sydänäänet hidastuvat, en osaakaan ponnistaa, väliliha leikataan niskaan asti? Entä jos? Onko muista puudutteista mitään apua?

Yritän lohduttaa itseäni jatkuvasti muistuttamalla, että palkinto on huikea. Yritän muistaa, ettei synnytys kestä mahdottoman kauaa. Yritän ymmärtää, että synnyttäjät eivät yleensä traumatisoidu niin, että sen vuoksi jättäisivät mahdolliset uudet poikaset hankkimatta. Kaikki omat ja muiden lausumat lohdutukset ja neuvot tuntuvat kuitenkin korneilta. Minä tämän kuitenkin joudun läpikäymään.

Ahdistus eskaloitui eilen illalla jonkinasteiseksi paniikkikohtaukseksi. Puoliso koetti lohduttaa, mutta ajauduin hermostumaan tyystin. Miten kukaan, joka selviää lapsenhankinnasta niin vähillä iskuilla, voi tosiaan antaa minkäänlaisia neuvoja tilanteeseen? Olin varmasti epäreilu ja ilkeä, mutta lauoin saman tien täyslaidallisen luonnon epäreiluutta hyväätarkoittavan aivomiehen niskaan. Minä kärsin raskausajan hormonihuurut, närästykset, pahoinvoinnit, liitoskivut, pukamat, kutinat ja raihnaisuuden. Minä kärsin supistukset, repeämät ja verta vuotavat nännit. Minä kärsin henkisen terrorin, joka kaiken yllämainitun pelkäämisestä seuraa. Minun kehoni ja elämäni muuttuu eniten ja peruuttamattomasti. Lisäksi vauvapalstojen mukaan on erittäin yleistä, että tuoreet isät juoksevat vieraissa, ottavat avioeron ja muuttavat Pattayalle elämään nuoruuttaan uudelleen. Kaiken tämän pelkääminen saa minut suunniltani. Vauvanteon henkiset ja fyysiset riskit ovat suurimmaksi osin naisen kannettavina. Joten ei, en kaipaa lässyttäviä neuvoja juuri nyt.

Vertaistukea kuitenkin kaipaan. Kommenteihin sitä, kiitos <3