Synnytyskertomus, osa 2
Tämä on Nänniniekan syntymästä kertovan tekstin toinen osa. Ensimmäinen osa on luettavissa täällä.
Jos kärsit synnytyspelosta, älä lue synnytyskertomusta. Kokemukseni ei ole positiivinen, vaikka se lääketieteellisessä mielessä päättyikin nk. kompleksisoitumattomana.
ONGELMAT ALKAVAT
On ehkä hyvä, etten synnyttäessä vielä tiennyt, kuinka riskialtis tilanne oli. Vauvan sydänäänet heikkenivät rajusti supistusten aikana ja palautuivat niiden välissä huonosti. Aivomies oli jo ponnistusvaiheen alkupuolella pois tolaltaan – tajusin sen hämärästi omassa synnytyskuplassani, mutta en tiennyt, että se johtui pelosta. Hänhän näki koko ajan voimistuvan kätilön huolen, minun tuskani ja vauvan sykkeet näytöltä. Vauvan edestakainen sukeltelu synnytyskanavassani tuntui niin tukalalta, että taisin muutamaan kertaan itkeä kuolevani. Aivomies tosin sanoi myöhemmin, että olin kiltti minua auttaneille ihmisille, en kiroillut enkä piikitellyt ketään. En ymmärtänyt, että ponnistusten välissä helpottanut kipukokemus oli huono juttu. Vauva palautui aina takaisin lähtökuoppiin, sillä pää ei ollut optimaalisessa asennossa.
Yhtäkkiä synnytyssaliin tuli toinen kätilö ja lääkäri. Kuulin sanat “imukuppi” ja “episiotomia” ja kätilö käski minun kääntyä selälleni. Taisin siinä hetkessä sanoa, että haluan vielä ponnistaa vapaammin asentoja vaihdellen, mutta se ei käynyt päinsä. Menin hetkeksi paniikkiin. Kaikki pelkäämäni toimenpiteet olivat edessä, enkä tiennyt miksi. Itkin ja anelin, ettei minun tarvitsisi ponnistaa selällään. Lääkäri oli tylyn suorasanainen ja ilmoitti, että minun täytyy nyt koota itseni ja ponnistaa. Kätilö taisi myös sanoa: “Tämä lapsi syntyy nyt.” Alistuin kohtalooni ja päätin toimia ohjeiden mukaan, eipä minulla ollut vaihtoehtoja. Asento tuntui todella typerältä ja epäluonnolliselta, ja supistukset olivat huomattavasti pahempia selällään maaten. Siinä vaiheessa niitä tuli kuitenkin hiukan harvemmin kuin aiemmin ja oksitosiinitippa laitettiin valumaan, jotta kehoni kramppaisi rajummin.
Lopulta ponnistusvaihe kesti 48 minuuttia. Minulle on edelleen epäselvää, milloin varsinainen ponnistaminen alkoi. Paikalle tuli ennen vauvan syntymää myös osaston vastaava lääkäri, joka oli nähnyt Nänniniekan kriittisen sykkeenlaskun monitorista. Imukupin asentamisen jälkeen lapsi syntyi kolmella supistuksella. Sain myöhemmin kuulla, että vauvaa ei vedetty ulos vaan imukuppi toimi tilanteessa lähinnä blokkina, joka esti vauvan valumisen takaisin supistusten välillä. Kätilö kiitteli minua siitä, kuinka ponnistamistekniikka ja hengittäminen minulta sujuivat. Ilman virhetarjontaa lapsi olisi varmasti syntynyt melko vähällä jumppaamisella. Välilihani leikattiin, koska lääkäri niin vaati. Kätilö sanoi keskustellessamme jälkeenpäin, että piti sen leikkausta mahdollisesti turhana. Puudutus annettiin, mutta se ei ehtinyt vaikuttaa. Episiotomia olikin ainoa hetki,jolloin huusin kivusta synnytyksen aikana.
VAUVA SYNTYY
Vauva syntyi klo 20.48 noin vuorokauden kivuliaiden supistusten alkamisen ja 1,5 vuorokautta lapsivesien menon jälkeen. Oma ajantajuni oli hävinnyt täysin viimeistään sunnuntaiaamuna, jolloin olin valvonut vuorokauden ja kivut menivät sen verran yli hilseen, että vaivuin jonkinlaiseen synnytystranssiin. Oli uskomatonta, kuinka ponnistusvaiheen kipu ja paine hävisivät heti, kun vauva lopulta pulpahti ulos ensimmäisestä kodistaan. Sain pikkuisen, ruskeatukkaisen otuksen rinnalleni. Napanuora leikattiin vasta kymmenen minuuttia myöhemmin. Olotila oli syvästi helpottunut, niin järkyttävä ponnistusvaihe oli ollut. Olin hyvin hämmentynyt pienestä, veren ja vauvakinan tahrimasta poikasestani, joka nyt kipristeli pieniä raajojaan ja testaili äänihuuliaan sylissäni.
Jälkeiset syntyivät erittäin helposti. Istukka syntyi kokonaisena – en muuten ennen synnytystä tajunnut, että sen irtoaminen tekee kohtuun valtavan, vuotavan avohaavan! Kätilö ompeli minut kokoon nopeasti, sillä välilihaa leikatessaan hän oli osunut suurehkoon verisuoneen. Synnytyksen aiheuttaman paineen jälkeen tuo suoni oli nopeasti vuotanut puolitoista litraa. Ompelu ei onneksi tuntunut miltään, sillä tällä kertaa kätilö hoiti puudutuksen edellisestä kerrasta viisastuneena huolellisemmin. Yhteensä menetin 2,3 litraa verta: se on lähes puolet kokonaisverimäärästä. Sain nesteytystä enkä saanut nousta vuoteesta ennen maanantai-iltapäivää. Hemoglobiinini on edelleen, kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, aneemisen matala. Oppikirjasynnytyksessä vuoto on puolen litran, litran luokkaa.
Vauva imi rintaa ensimmäisen kerran noin tunnin synnytyksen jälkeen. Yövuoroon tulleella kätilöllä oli tarjolla kohteliaisuuksia, sillä kuulin, että nännini oli täydellinen imetysnänni. Imartelua tai ei, kommentti teki minulle luottavaisen fiiliksen ja imetys lähti käyntiin ilman kummempia vaikeuksia. Meille tarjoiltiin hulppea määrä iltapalaa: taisin siinä pikku maratonin päälle vedellä hyvällä ruokahalulla viisi paahtista, jugurtin ja useita lasillisia mehukeittoa. Oli nälkä! Vauva nukkui vieressäni koko yön. Osastolle pääsimme noin yhden maissa yöllä ja aivomies lähetettiin kotiin lepäämään.
AJATUKSIA SYNNYTYKSESTÄ NYT
Eräs tuttuni kuvaili synnytystä henkisesti ja fyysisesti runtelevaksi kokemukseksi. Paremmin en voisi asiaa muotoilla. Tunsin, että avautumisvaihe oli oikein ajoitettujen kivunlievitysten ansiosta täysin siedettävä. Toki kivut olivat paikoin kovat, mutta en enää näe syytä olla lievittämättä niitä. Jos synnytys on hyvin käynnissä, puudutteet eivät hidasta sitä vaan edesauttavat rentoutumista ja sitä kautta kohdunsuun aukeamista.
Ponnistusvaiheessa tapahtui kaikki se, mitä kovasti pelkäsin. Menetin vauvan virhetarjonnan vuoksi kaikki vaikutusmahdollisuudet omaan synnytykseeni. Juteltuani myöhemmin kätilön kanssa tajusin, etten olisi voinut itse toimia toisin. Vauva oli ahdingossa ja hänet oli saatava syntymään nopeasti. Todennäköisesti pitkittyneempi ponnistusvaihe olisi aiheuttanut pikkuiselle vakavan happivajauksen. Kätilö ei myöskään uskonut, että vauva olisi tullut ulos ilman imukupin apua, sen verran kinkkinen, joskin harvinainen, virhetarjonta oli kyseessä.
Olin synnytyksen jälkeen shokissa ponnistusvaiheen traumaattisuuden vuoksi. Vasta nyt pystyn ajatella asiaa ilman kyyneleitä. Uudelleen synnyttäminen tuntuu aika kauhealta ajatukselta. En tiedä, miten ihmiset voivat glorifioida synnytyskokemuksia tyystin eri sävyyn. En myöskään ymmärrä, miten joku uskaltaa synnyttää kotona tai ilman ammattilaisten apua. Ehkä juuri lääketieteen kehittyminen mahdollistaa joillekin luomusynnytyselämysmatkailun. Minulle kokemus oli järkyttävä, pelottava ja jätti kipumuiston, joka ei ole vielä hellittänyt.
Pystyn tässä vaiheessa ajatella jo synnytystä hiukan analyyttisemmin. En enää koe sitä henkilökohtaisena epäonnistumisena tai mieti pelkästään sitä, mikä meni pieleen. Olen toipunut verrattaen hyvin ja nopeasti ja majavaparka tuntuu jo suunnilleen omalta. Ehkä vielä joskus pystyn nähdä selviytymisen sijaan Nänniniekan syntymän pienenä urotekona, johon kehoni pystyi.