RIP vanha elämäni
Nyt se on virallista. Elän suruaikaa. Nimittäin vanhan elämäni päättymisen suruaikaa. En välttämättä pukeudu mustaan harsoon, mutta eräänlainen harso tässä on ollut silmillä pian viisi kuukautta.
Irene Naakka kirjoitti Mutsie-blogissaan siitä, kuinka lapsen saanut usein suree tietyllä tapaa edellisen elämänjakson päättymistä ja se on ihan okei. Irene antaa tekstissään synninpäästön kaikille ristiriitaisille ja negatiivisille tunteille, joita vauvan myötä tulee. Haluan yhä enemmän saada hänen kirjansa käsiini! Moni juttu on kuin suoraan omasta päästäni ja tuntuu mukavalta, kun joku on jo sanoittanut näitä fiiliksiä. Tiesin tavallaan, mihin ryhdyin, kun annoin lapselle luvan tulla, mutta en uskonut, että se olisi näin iso mentaalinen grinder.
Itkin pari päivää sitten vuolaasti (siis sellaista peräsuolesta asti -parkua, ei mitään söpöä paria kyyneltä). Olin nukkunut huonosti ja käynyt hierojalla, jonka käsittelyssä jotenkin tajusin kroppani krempat paremmin kuin ennen. Olen hajalla inside and out. Lapsi ei suostunut ottamaan rintaa, vaan karjui ja vääntelehti yliväsyneenä. Mä samoin. Itkin olkkarin lattialla kuin teini, joka ei saanut lupaa mennä discoon, äänekkäästi ja surullisena. Aivomies otti vauvan ja nukutti sen lopulta puolentoista tunnin kiukuttelun jälkeen. Lopulta makasin sohvalla kaikkeni antaneena ja menin nukkumaan. En tiedä, aavistiko vauva, että tarvitsin unta, sillä epeli heräsi vain kerran neljän aikaan ja nukkui senkin jälkeen vielä nelisen tuntia ilman perusulinoita ja sätkymisiä.
Näihin fiiliksiin on monia syitä: nukun helvetin vähän ja ison osan yöstä olen joko omituisella, kireällä väkkyrällä, kun kersa roikkuu nännissäni tai istun puoliunessa, selkä kaarella, välilevyt halleluja-kuorossa ja pidän tuota lähes 8-kiloista mötkälettä sylissäni. Vatsalihakset ovat vielä aika ankeassa tilassa, lantionpohjasta puhumattakaan. Ennen raskautta olin omasta mielestäni kelvollisessa kunnossa, voimaa riitti vuosien salitreenin ja kiipeilyharrastuksen takia. Sitten tuli raskaus ja synnytys. Menetin paitsi voimani, myös rakkaat harrastukseni. Vaikka olen nyt päässyt takaisin treenin pariin, ei mikään tunnu samalta, koska kroppa ei vaan ole sama. Tuntuu, että olen takaisin pisteessä, jossa 18-vuotias, hiukan lösähtänyt ja epäterveellisesti syövä teiniminä aloittaa jumpan ekaa kertaa. Aikaa treenille ei tietenkään ole yhtä paljon kuin ennen. Olen itsesäälissä vellova taikina.
Oman mausteensa tilanteeseeni antoi synnytys. Se ei vaan edelleenkään tunnu mukavalta jutulta, ennemminkin pakolliselta pahalta, jonka seurauksena meillä on nyt aivan ihana pieni perheenjäsen. Toki kaikki oli sen arvoista, nyt kun tiedän, ketä odotin ja ketä saatoin maailmaan. Mutta silti olo on jotenkin mutiloitu: mun fysiikkani on pettänyt mut ja olen ihan eri lihaa ja verta kuin ennen. Olin niin tyytyväinen nahoissani ennen tätä kaikkea.
Vauva on vaikuttanut myös suhteeseen, totta kai. Olemme molemmat olleet kymmenen vuotta sitä mieltä, että rakkautemme on ainutlaatuista ja uskomatonta. Sovimme niin hyvin yhteen… paitsi silloin, kun univelka tuo molemmista esiin kaikista vittumaisimmat ja epäimartelevimmat luonteenpiirteet. Olemme keskustelleet, pyöritelleet tilannetta ja tarkastelleet sitä kuin ulkopuoliset. Olemme miettineet, miten jakaa asioita reilusti ja tasa-arvoisesti, miten kantaa tilanteen paino yhdessä. Olemme linjanneet, miten priorisoimme unen niin, että molemmat ainakin teoriassa saisivat nukkua. Arjessa kuitenkin hyvässä hengessä käyty kehityskeskustelu nopeasti unohtuu, katkera ämmä valittaa ja ärtynyt, muriseva, passiivisaggressiivinen suomalainen 50-luvun mies astuu kuvioihin. Ja kaiken tämän me näemme, mutta emme pysty sitä välttämään. Bebeto on myös todellinen läheisyyskyylä! Se herää varmasti kuustoista kertaa, jos suunnittelemme mukavaa iltaa, viinilasillisia ja leffaa. Hemmetti sentään! Kaipaan sitä erityislaatuista yhteyttä, mikä meillä oli ennen vauvaa. Vaikka edelleen uskon, että totumme, sopeudumme, PMMP:n sanoin linja on huono nyt.
Hyvästi vanha elämä. Hyvästi vapaus ja omaan napaan tuijottelu. Nänniniekka tarvitsee minua nyt niin paljon, että oma tarve minuuteen tuntuu ihan paskalta ja epätodennäköiseltä toiveelta. Rakas joulupukki, toivon, että saisin minut ja meidät takaisin, mielellään jo ennen ens joulua, kiitos.
Vapaudentunne on myös tosi suhteellista. Eilen oli 20 astetta lämmintä. Kärräsin iloisesti kiljuvaa vauvelia rattaissa ja söin jätskiä ja mietin, että normaalit ihmiset on nyt töissä. Hähä.
Kuinka kauan sun surutyö ja sopeutuminen perhe-elämään kesti? Mikä auttoi?
(kuva: pixabay)