Lattemamalarpilla
Olen viettänyt juhannuksesta asti aikaa ystäväni ja hänen kuusiviikkoisen lapsensa kanssa. Päivät ovat olleet opettavaisia ja pukluntäyteisiä. Huomaan, etten näinä päivinä ole juuri ajatellut omaa tilaani fyysisenä, vaan ennemminkin henkisenä muutoksena. Olen onnekas, kun saan kokea tämän turvallisesti ennen kun olen pyörremyrskyn silmässä.
On rohkaisevaa, että ystäväni on toipunut synnytyksestä hyvin. Hän on simpsakka oma itsensä ja näyttää prinsessalta nukuttuaan ”pari hernettä patjan alla” kolme tuntia ja senkin pätkissä. Hän pelaa ystävien kanssa nörtähtäviä lautapelejä imetystyyny, neljän ja puolen kilon tissipuntti ja kuusi harsoa sylissään ja siemailee samalla alkoholitonta kesäjuomaa. Toki hän on huolissaan lapsen ruumiintoiminnoista, mutta kykenee myös tyynnyttämään itsensä pahimmista mörköteattereista.
Lapsi on kiinnostunut rintamaidosta, pissaamisesta ja ultimaattisesta vauvainkiihottajasta, eli kuvasta, jossa keltainen nenätön naama katsoo tyhjyyteen punaiselta taustalta. Tälle kuvalle lapsi hymyilee. Kun kuva ilmestyy jostain horisonttiin (tässä tapauksessa n. 30 cm päähän tenavan naamasta) vauvan niska kasvaa pituutta ja silmiin syttyy onnellinen tuike. Lapsi ei ole vielä kiinnostunut oikeista kasvoista, vaan harvakseltaan vuorovaikuttuu verhotangosta tai kattomateriaalista. Sisustusorientoitunut käärö, sanoisin.
Minulle on tullut kaikesta sivistyksestäni huolimatta yllätyksenä, kuinka intensiivistä sekoilua vastasyntyneen hoitaminen on. Hän ei juuri viihdy yksin, syö useammin kuin uskoin ja rauhoittuu lähinnä aggressiiviseen vaunujenhytkytykseen, niatanssiin (hyi!) tai maxicosiinsa, jos auto on liikkeessä. Joka tapauksessa se minimaalinen hetki, kun lapsi katsoo hoitajaansa silmiin ja tekee tahattoman tai ehkä tahallisenkin tyytyväisyyttä huokuvan ilmeen, on ilmeisesti vanhemmille merkki siitä, että kaikella paahtamisella on merkitys. Ja onhan sillä.
Elämä pienokaisen kanssa karmii minua. Sain vauvanvaateketjun pop up -myymälän kyynärpäätaktiikan keskellä pienen paniikkikohtauksen ja olin valmis puhkomaan jokaisen lapsen kädessä sojottavat ilmapallot. Kirosin mielessäni hullunkiilto silmissään vauhkoilevia äitejä, jotka kiljahtelivat riemusta löytäessään oikean koon järkyttävään jamaan pengotusta vauvanpöksylaarista. Myöhemmin tajusin, ettei vihani kohdistunut muihin. Minua pelottaa, että kadotan itseni kaiken bebehysterian keskellä. En vielä hamstraa pikkubodeja, mutta tilanne voi riistäytyä käsistä milloin tahansa ja minuuteni jatkaa matkaansa kaukaisuuteen jättäen kuoren jälkeensä vertailemaan vaunuverhoja.