Synnytyspettymys ja sopeutumisvaikeuksia
Olen kuullut puhuttavan äidin kyllästymispisteestä, jonka jotkut saavuttavat, kun vauva on 8 – 10 kuukautta vanha. En tiedä, onko sen taustalla mitään universaalia, mutta mun elo- ja syyskuu ovat olleet melkoista surulaulua. Vauvan pahimmat uniongelmat (mitä nyt hampaiden tuloja ja muita tilapäisiä) ovat enimmäkseen takana päin ja saamme nukkua hiukan paremmin, mutta valtava uupumus vaivaa siitä huolimatta. Tuntuu, että kumuloitunut univelka tekee musta edelleen himpun masentuneen ja ilottoman.
Synnytys vaivaa minua edelleen: ilman puudutusta tehty episiotomia, lääkäri, joka ojentaa kuin pikkulasta, pettymys itseen ja omaan synnytyskokemukseen ovat pinnalla. Miksi en saanut kokea onnistunutta synnytystä? Ei synnytyskokemuksen kuulu olla vain molempien hengissä selviytymistä. Olenko niin herkkis, etten vain pääse yli ihan tavallisista jutuista? Keksin usein virheitä, jotka itse olen tehnyt vaikeuttaakseni synnytystä. Otin puudutusta. En ollut tarpeeksi reipas. En ymmärtänyt, että lapseni oli vaarassa. Jos olisin hiukan reippaampi ja kestävämpi, olisi kaikki toisin. Yritän vakuuttaa itselleni, etten voinut mitään sille, että lapsi ei kiinnittynyt ajoissa ja että hänen päänsä asettui väärin ”lähtökuoppiin”. Kyllä mä tiedän, että pitäisi vain hyväksyä ja unohtaa. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tuntuu, kuin minä olisin jäänyt synnytyssaliin. Raskaus ja synnytys muuttivat kehoani ja mieltäni lopullisesti eikä paluuta vanhaan ole. Kehoni tuntuu kipeältä ja raihnaiselta. Otan paljon särkylääkkeitä ja koetan liikkua. Ei auta. Kävin osteopaatilla, joka sanoi, että hermostoni käy täysin ylikierroksilla ja kysyi, onko minulla huolia. Tunsin kyynelten kihoavan silmiin. En pystynyt sanoa muuta kuin ”onhan tämä ollut iso elämänmuutos”. Oli pakko skarpata, etten hajoa siihen hoitajan käsiin. Alaselkäkipu helpotti hänen hoidossaan. Menen uudestaan. Kerroin eilen aivomiehelle kehoinhostani. Kaipaan niin vanhaa kehoani, joka oli voimakas ja hyvinvoiva.
Kaiken tämän lisäksi mielessäni pyörii ajatus siitä, etten pysty olla lapselleni riittävän hyvä vanhempi. Hermostun joskus nopeasti, sillä minua väsyttää. Ennen sain onnistumisia liikkuessani ja töissä. Nyt kokemukset onnistumisista ovat harvinaista herkkua. Olen pienten ympyröiden mammaihminen, enkä edes kovin hyvä siinä. En suuresti nauti äitiydestä, vaikka rakastan lastani yli kaiken. Pelkään, että kiittämättömyydestäni on seurauksia: lapselle tapahtuu jotain, koska en osaa olla onnellinen. Kuuntelen kateellisena muiden kertomuksia vauvakuplasta. Minulle tämä on vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. En tiedä, miten selviän.
Onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista kriiseistä? Auttoiko aika?
(papparainen: pixabay.com)