5 vinkkiä unihygieniaan vauvaperheessä

black-white-1444737_960_720.jpg

Äidit (minä ja niin monet tuntemani) usein priorisoivat kaikkien muiden unet paitsi omansa. Tämä on huono juttu monestakin syystä, vaikka ensin vastasyntynyttä hoidellessa hormonit pitäisivätkin virkeänä. Yöaikaisen vastuun kantamisesta yksin seuraavat ainakin nämä haitat: toinen vanhempi ei ymmärrä, miten heikossa hapessa huonosti nukuttujen öiden jälkeen on; univelka kasaantuu yhdelle ihmiselle; lapsi tottuu yhteen hoitajaan öisin ja esim. tissin jatkuvaan läsnäoloon; ergonomiahaitat kumuloituvat yhdelle tyypille; myöhemmin (esim. noin 5 kk jälkeen) ei osaa nukkua ilman vauvaa ja kaikki yritykset saada makseltua univelkaa ovat lähinnä, noh, hyviä yrityksiä.

Itse sorruin ajatukseen, että työssä käyvän vanhemman uni olisi jotenkin tärkeämpää kuin sen, joka on kotona. Tämä ajatus onkin ihan järkeenkäypä ennen kuin huomaa, millaista lapsen kanssa kotona oleminen on. Se ei ole rentoa chillailua suoratoistopalveluiden äärellä, vaan työtä. Se on tärkeää työtä, joka jatkuu usein ympäri vuorokauden ja vastuu hoitamisesta painaa myös silloin, kun yrittää itse nukkua. Lapsihan voi herätä milloin vain. Meillä on toiminut hyvin se, että imetyksen alusta alkaen aivomies on antanut pumpattua maitoa myös pullosta. Imetystä tukevasta, vauvantahtisesta pulloruokinnasta voi lukea täältä.  Pulloruokinta on tietenkin sen edellytys, että molemmat huoltajat voivat hoitaa lasta ympäri vuorokauden. Jos maitoa on vaikea pumpata, tai ei imetä, korvike on tietenkin iisi vaihtoehto. Lapselle ei kasva häntää, jos hän juo äidinmaidonvastiketta.

Ensimmäinen vinkkini onkin tämä: Jakakaa yöllinenkin hoitovastuu reilusti ja tilanteet huomioiden. Kannattaa aloittaa heti, kun vauva syntyy. Tehkää sellainen systeemi, joka sopii teille, mutta ja-ka-kaa yö-syö-töt.

Ensimmäinen yrityksemme korjata alussa tehty virhe vastuunjaosta oli se, että aivomies alkoi ottaa aamulla hilluvan kersan seurakseen ennen töihinlähtöä. Näin saan jatkaa unia monina aamuina jopa puolitoista tuntia. Se on todellakin elintärkeää, vaikkei kokonaan tilannetta pelastakaan. Kun on herännyt yöllä kymmenen kertaa, aamukuudesta puoli kasiin nukkuminen keskeytyksettä voi todella tuntua luksukselta.

Toinen vinkkini on siis: Hyödyntäkää aamut! Töihin lähtijä osaa kyllä tehdä aamutoimet vauvelin kanssa. Sitterin siirtäminen huoneesta toiseen toimii usein! Myös erilaiset kantovälineet kannattaa hyödyntää, jos vauva ei viihdy leikkimässä. Nänniniekka jaksaa usein yöunien jälkeen tutkia leluja pitkiäkin aikoja, joten aamupala ja muut aamutoimet hoituvat aika näppärästi.

Aloin jo aika varhain vauvan synnyttyä herätä jokaiseen pikku kahinaan, ulahdukseen tai yskäisyyn. Vasta viimeisen puolentoista kuukauden aikana ymmärsin, että lapseni ei kuole yöllä brutaalisti, jos käytän korvatulppia. Ne blokkaavat juuri sopivasti vauvan liikkeistä tulevat äänet ja lyhyet äännähdykset, mutta eivät nälkäkitinää. Jos siis ongelmana on ylikierroksilla käyvä äidinvaisto, hyödynnä tämä vinkki. Kokeilkaa korvatulppia!

Jos tilanne on jo päässyt pahaksi ja yölliset imetykset ja hulinoivan infantin taltuttaminen on ollut toisen vanhemman vastuulla, voi myös yksinkertaisesti valmistautua viikonloppuisin siihen, että roolit kääntyvät. Kun maitoa on varattu tarpeeksi, onnistuu lapsen kanssa nukkuminen myös siltä vanhemmalta, joka yleensä saa vedellä sikeitä Peltorit päässään yöt pääksytysten. Valitettavan totta on sekin, että kun maitohana häipyy houkuttelevine tuoksuineen ipanan nenän alta, unikin maistuu paremmin. Esimerkiksi tällä viikolla Nännis on herännyt joka yö syömään n. 4 – 5 kertaa. Viime yönä, kun aivomies oli ruokintavastuussa, bebeto söi yhdeltä ja neljältä. Kun heräsin 07.40, oli aamupalan aika ja vasta eka pakastemaitosatsi menossa. Neljäs vinkkini onkin kääntäkää roolit, edes viikonloppuna, edes kerran viikossa. Aluksi ilman vauvaa nukkuminen voi kyllä tuntua aika vaikealta. Olen niin kontrollifriikki, että heräilen parin tunnin välein miettimään, onko maito riittänyt, itkeekö nassikka ja viettääkö ”parka” kumppani nyt unetonta yötä. Uskon silti, että totun vähitellen ja zetan vetäminen rennosti yksikseen alkaa tuntua helpommalta. Nyt olo on aika fressi, kahdeksan tuntia unta kumminkin! Jee!

Moni äiti saa apua öiseen valvomiseen siitä, että nukkuu lapsen kanssa perhepedissä. Riippuu varmasti sängystä, kuinka mukavaksi kylkiasennon saa, mutta ainakin siten imettäessä voi jotenkin horrostaa. Itse nukahdan vähän liiankin helposti ja herään myöhemmin siihen, että lonkka on puutunut ja kipeä. Syytän futonia! Se on himpun liian kova tukeakseen selkärankaa ja lonkkaa siinä hiukan kankeassa kylkiasennossa, jossa imetän. Yleensä nousen istumaan ja imettämään sivuvaunupinniksessä koisaavaa Nänniniekkaa neljään, viiteen asti. Sitten lapsenkin uni alkaa muuttua keveämmäksi, joten hän nukkuu rauhallisemmin emon kainalossa, usein tissi suussaan, kunnes herää uuteen aamuun. Viimeinen vinkki on tämä: kokeile yhdistää uni ja meijeribusiness.

Kommenttiboksiin parhaat univinkit vauvaperheille! Mitä ajatuksia nukkuminen/nukkumattomuus vanhempainvapaalla herättää?

 

 

 

 

Perhe Mieli Lapset Vanhemmuus

RIP vanha elämäni

cemetery-3311046_960_720.jpg

Nyt se on virallista. Elän suruaikaa. Nimittäin vanhan elämäni päättymisen suruaikaa. En välttämättä pukeudu mustaan harsoon, mutta eräänlainen harso tässä on ollut silmillä pian viisi kuukautta.

Irene Naakka kirjoitti Mutsie-blogissaan siitä, kuinka lapsen saanut usein suree tietyllä tapaa edellisen elämänjakson päättymistä ja se on ihan okei. Irene antaa tekstissään synninpäästön kaikille ristiriitaisille ja negatiivisille tunteille, joita vauvan myötä tulee. Haluan yhä enemmän saada hänen kirjansa käsiini! Moni juttu on kuin suoraan omasta päästäni ja tuntuu mukavalta, kun joku on jo sanoittanut näitä fiiliksiä. Tiesin tavallaan, mihin ryhdyin, kun annoin lapselle luvan tulla, mutta en uskonut, että se olisi näin iso mentaalinen grinder.

Itkin pari päivää sitten vuolaasti (siis sellaista peräsuolesta asti -parkua, ei mitään söpöä paria kyyneltä). Olin nukkunut huonosti ja käynyt hierojalla, jonka käsittelyssä jotenkin tajusin kroppani krempat paremmin kuin ennen. Olen hajalla inside and out. Lapsi ei suostunut ottamaan rintaa, vaan karjui ja vääntelehti yliväsyneenä. Mä samoin. Itkin olkkarin lattialla kuin teini, joka ei saanut lupaa mennä discoon, äänekkäästi ja surullisena. Aivomies otti vauvan ja nukutti sen lopulta puolentoista tunnin kiukuttelun jälkeen. Lopulta makasin sohvalla kaikkeni antaneena ja menin nukkumaan. En tiedä, aavistiko vauva, että tarvitsin unta, sillä epeli heräsi vain kerran neljän aikaan ja nukkui senkin jälkeen vielä nelisen tuntia ilman perusulinoita ja sätkymisiä.

Näihin fiiliksiin on monia syitä: nukun helvetin vähän ja ison osan yöstä olen joko omituisella, kireällä väkkyrällä, kun kersa roikkuu nännissäni tai istun puoliunessa, selkä kaarella, välilevyt halleluja-kuorossa ja pidän tuota lähes 8-kiloista mötkälettä sylissäni. Vatsalihakset ovat vielä aika ankeassa tilassa, lantionpohjasta puhumattakaan. Ennen raskautta olin omasta mielestäni kelvollisessa kunnossa, voimaa riitti vuosien salitreenin ja kiipeilyharrastuksen takia. Sitten tuli raskaus ja synnytys. Menetin paitsi voimani, myös rakkaat harrastukseni. Vaikka olen nyt päässyt takaisin treenin pariin, ei mikään tunnu samalta, koska kroppa ei vaan ole sama. Tuntuu, että olen takaisin pisteessä, jossa 18-vuotias, hiukan lösähtänyt ja epäterveellisesti syövä teiniminä aloittaa jumpan ekaa kertaa. Aikaa treenille ei tietenkään ole yhtä paljon kuin ennen. Olen itsesäälissä vellova taikina.

Oman mausteensa tilanteeseeni antoi synnytys. Se ei vaan edelleenkään tunnu mukavalta jutulta, ennemminkin pakolliselta pahalta, jonka seurauksena meillä on nyt aivan ihana pieni perheenjäsen. Toki kaikki oli sen arvoista, nyt kun tiedän, ketä odotin ja ketä saatoin maailmaan. Mutta silti olo on jotenkin mutiloitu: mun fysiikkani on pettänyt mut ja olen ihan eri lihaa ja verta kuin ennen. Olin niin tyytyväinen nahoissani ennen tätä kaikkea.

Vauva on vaikuttanut myös suhteeseen, totta kai. Olemme molemmat olleet kymmenen vuotta sitä mieltä, että rakkautemme on ainutlaatuista ja uskomatonta. Sovimme niin hyvin yhteen… paitsi silloin, kun univelka tuo molemmista esiin kaikista vittumaisimmat ja epäimartelevimmat luonteenpiirteet. Olemme keskustelleet, pyöritelleet tilannetta ja tarkastelleet sitä kuin ulkopuoliset. Olemme miettineet, miten jakaa asioita reilusti ja tasa-arvoisesti, miten kantaa tilanteen paino yhdessä. Olemme linjanneet, miten priorisoimme unen niin, että molemmat ainakin teoriassa saisivat nukkua. Arjessa kuitenkin hyvässä hengessä käyty kehityskeskustelu nopeasti unohtuu, katkera ämmä valittaa ja ärtynyt, muriseva, passiivisaggressiivinen suomalainen 50-luvun mies astuu kuvioihin. Ja kaiken tämän me näemme, mutta emme pysty sitä välttämään. Bebeto on myös todellinen läheisyyskyylä! Se herää varmasti kuustoista kertaa, jos suunnittelemme mukavaa iltaa, viinilasillisia ja leffaa. Hemmetti sentään! Kaipaan sitä erityislaatuista yhteyttä, mikä meillä oli ennen vauvaa. Vaikka edelleen uskon, että totumme, sopeudumme, PMMP:n sanoin linja on huono nyt.

Hyvästi vanha elämä. Hyvästi vapaus ja omaan napaan tuijottelu. Nänniniekka tarvitsee minua nyt niin paljon, että oma tarve minuuteen tuntuu ihan paskalta ja epätodennäköiseltä toiveelta. Rakas joulupukki, toivon, että saisin minut ja meidät takaisin, mielellään jo ennen ens joulua, kiitos.

Vapaudentunne on myös tosi suhteellista. Eilen oli 20 astetta lämmintä. Kärräsin iloisesti kiljuvaa vauvelia rattaissa ja söin jätskiä ja mietin, että normaalit ihmiset on nyt töissä. Hähä.

Kuinka kauan sun surutyö ja sopeutuminen perhe-elämään kesti? Mikä auttoi?

(kuva: pixabay)

Perhe Mieli Lapset Vanhemmuus