Aika kliseistä, mutta en ole ehkä vuosiin ollut näin hetkessä. Makoilen aamulla vauvan kanssa sängyssä ja mua väsyttää, mutta koetan painaa mieleen jokaisen hymyn, sen miltä otuksen hiukset just nyt näyttävät (venäläisen hiihtäjän liiskattu otsis on aika peruskampaus, välillä lähennellään takavuosien painijan mr. T:n stailia). Musta tuntuu, että Nännis maadoitti mut näkemään hetken, minuutin, sekunnin, jokaisen hetken tosi rauhallisesti ja läsnäolevasti. Näännyttävästä univelasta huolimatta.

Makasin äsken pikku tyypin vieressä, jotta tämä jatkaisi keskeytyneitä päikkyjään. Tissi oli jo tovi sitten pudonnut sen suusta. Mietin, pitäiskö mun nousta, hoitaa asioita, kirjoittaa tätä blogia. En noussut. Pahin sis. carpe diem -maindsetin vastustaja on just toi pitäis, pitäiskö -syndrooma. Se on silloin tällöin vieläkin mulle tuttu juttu, mutta nykyään enemmänkin vieras, jonka voi ystävällisesti mutta määrätietoisesti ohjata ulos ovesta, ulos elämästä.

– Pitäiskö pestä matot?

– Ei.

– Pitäis muuten käydä läpi talvivaatteet ja viedä ne varastoon!

– Ei!

– Pitäis käydä salilla, laihtua ja tulla asap takaisin omaksi itsekseen!

– Ei tarvi.

Opetan itselleni joka päivä, että asiat, jotka oikeasti pitää tehdä kotona, tulee tehtyä ilman itsensä ajamista ahdinkoon to do -listoilla. Partsi on tullut kuntoon ilman raippaa. Siellä on kivaa ja Nänniniekka näkee sen ekan kerran ja nauraa. Mennään kiipeämään, koska se on hauskaa vaikka olisikin vatsalihakseton ameeba! Nännis herää ja katselee seiniä iloisena, heiluttelee jalkoja ja syö tissiä mankkaa poskessa. Mennään aikaisin nukkumaan, koska väsyttää, ei siksi, koska pitää. Elämä on aika stressitöntä just nyt.

Ehkä lapsi jotenkin konkretisoi viilettävän ajan mun päässäni. Se kasvaa ja muuttuu joka päivä, löytöretkeilee kaikkeen ekaa kertaa. Eilen oli aika ennen varpaita. Tänään on aika varpaiden jälkeen. Siksi on niin korvaamatonta olla nyt tässä. Kodintekstiileiden pesusta ehtii vaahdota myöhemminkin.

(kuva: pixabay)