Neljän kuukauden hulinat
Univelkavankeudesta hyvää päivää! Kun nousin tänä aamuna sängystä, näin lattialla romahtaneen lelukaaren. Mikä allegoria.
Vauvani on yhtäaikaisesti siirtynyt ison ihmisen unirytmiin, päättänyt tilata runsain mitoin pirtelöä lastenkutsujen tarpeeseen ja ilmeisen häkeltynyt aistikehityksestä. Viimeiset puolitoista, kaksi viikkoa on ollut melkoista sekoilua. Ymmärrän hyvin, miksi nukahtaneen herättämistä uudelleen ja uudelleen heti uinahtamisen jälkeen käytetään kidutuskeinona.
Nänniniekan univalmistelut aloitetaan seitsemän jälkeen. Vaihdetaan vaippa ja pyjama. Jutellaan rauhallisesti, sammutellaan jo valoja, otetaan iltapalaboobia. Hän nukahtaa klo 21 – 22 vain herätäkseen heti puolentoista, viimeistään kahden tunnin jälkeen ulinoimaan ja hulinoimaan. Otetaan rauhoittavat imaisut tissistä. Ulistaan. Otetaan pikku hörpyt. Heilutetaan kaikkia raajoja ja vedetään kroppa lankuksi. Otetaan pienet hörpyt. Toistetaan, kunnes nukahdetaan tai kunnes maitoautomaatti on niin väsynyt, että on pakko poistaa alipaine mekaanisesti vauvan poskesta ja asettaa hänet takaisin toiveikkaasti petiin. Vauva nukahtaa, mutta herää viimeistään tunnin kuluttua uuteen sessioon. Viimeistään yhden maissa homma muuttuu sellaiseksi ralliksi, ettei imetysten välillä kerkeä kuin sulkea silmänsä ja toivoa nopeaa kuolemaa.
Aamulla, kun lopulta nousen ylös hihkuvan, nuuskuttavan, läähättävän, ulisevan ja raivokkaasti zumbaavan rääpäleen vierestä kädet puuduksissa, hartiat ja niska verettöminä ja turtina, vaihdamme vaipan ja hän – kyllä – nukahtaa sitteriin! Keitän kahvia, liikaa tietysti, koska en jaksa enää edes yrittää nukkua. Toivotaan, että Nännis alkaa taas nukkua.
Ajatus ei nyt kauheasti juokse eikä sanansäilä helise. Aivomies lähti työmatkalle Saksaan. Olen vain karvan verran kateellinen parista täydellisen rauhallisesta yöstä ja katkeamattomasta unesta pehmeissä puuvillalakanoista.
(kuva: pixabay)
