Lupasin aiemmin jakaa teille kertomuksen Nänniniekan syntymästä myös tukihenkilöni, rakkaan aivomiehen silmin. Tässä teksti viimein on! Disclaimerina sanottakoon, että jos olet nyt kohtsillään menossa synnyttämään, tekstiä ei välttämättä kannata lukea.

Tämän teksti kuvailee sitä, miltä esikoiseni syntymä näytti/tuntui/kuullosti minun, eli lapsen isän, näkökulmasta. Vaimoni yksityisyyttä suojellakseni en käytä tekstissä hänen omaa nimeään, vaan nimeä R.

Herätessäni aamulla 16.12. sain kuulla, että supistuksia oli tullut aamuyöstä alkaen ja olivat jo suht säännöllisiä. Tässä vaiheessa oltiin jo melkein viikko yliajalla ja synnytys näytti nyt käynnistyneen, jee! Oltiin oltu lähtökuopissa koko viikko, joten käynnistymisen merkit olivat tervetulleita. Samalla tosin myös pienehkö “ei saatana, ei saatana” -fiilis nosti päätään. Funtsittiin siinä, että ollaan nyt kotona sen aikaa, kuin kohtuudella pystyy ja mennään sitten illalla käymään ainakin näytillä sairaalassa. Päivä meni ihan hyvin ja lähdettiin sairaalaan illalla seitsemän maissa sillä oletuksella, että tullaan varmasti yöksi kotiin. Eihän synnytys vielä tuossa vaiheessa kovin pitkällä voi edes olla?

Sairaalassa kätilö otti meidät vastaan ja tsekkasi tilanteen. Kohdunsuu oli auki jotain sentin, eli ei paljon mitään. Kävi kuitenkin myös ilmi, että vauva edelleen “kelluu”, eikä sen pää ollut kiinnittynyt lantioon ilmeisesti lainkaan. Samalla myös testattiin, oliko lapsivettä tullut yhtään. Se tehtiin jonkinlaisella indikaattoripaperihässäkällä ja testi oli positiivinen. Tämä yhdessä sen kanssa, että vauva edelleen muljusi kohdussa vapaana, on semmoinen yhdistelmä, että ei päästy enää kotiin. Alussa mulle sanottiin, että mun pitää lähteä kotiin yöksi, mutta sain sitten onneksi jäädä. Mieluiten olisin roudannut koko jengin takaisin kotiin vielä joksikin aikaa, mutta hyvä kuitenkin, että sain olla siellä yötä. Olisi ollut tosi kurjaa tulla yksin kotiin ja jättää R yksin sairaalaan mahoineen ja avautuvine kohdunsuineen.

Asettauduttiin taloksi meille osoitettuun huoneeseen ja yövuoroon tullut kätilö kävi myös siinä esittäytymässä. Yökkökätilö oli tosi erilainen verrattuna siihen, joka otti meidät vastaan. Molemmat olivat kyllä mukavia ja asiantuntevia, ei siinä mitään. Ihmisethän on erilaisia ja niin näyttäis olevan kätilötkin. Jonkin verran siinä laskeskelin, että varmasti ehditään tavata vielä muitakin kätilöitä ennen kuin homma on pulkassa. Saatoin vähän stressata sitä, että voiko meille sattua jokin “huono” kätilö. Tulihan niitä uusiakin kätilöitä, mutta mun kuumottelut osoittautui täysin turhaksi. Eniveis, sain jopa jonkin verran nukuttua tuona yönä, katkonaisesti kylläkin. R:n yö oli ollut supistusten takia “hieman” vaikeampi ja kipuja lieviteltiin aamuyöllä lihakseen tuikattavalla lääkkeellä. Aamulla kohdunsuu oli kolme senttiä auki, eli hommat eteni.

Aamupäivällä meidät sitten siirrettiin varsinaiseen synnytyssaliin. Kivut oli tässä vaiheessa jo kovia ja kohdusuu näytti jumiutuneen neljään senttiin. Illasta saakka käytössä ollut TENS-laite jouduttiin heivaamaan, koska se sekoitti vauvan päähän asennettavan scalp-anturin. Tämä oli huono juttu, koska R tykkäsi TENS-laitteesta. Tilalle kokeiltiin ilokaasua, mutta se ei oikein pelittänyt. Meininki kävi koko ajan vaan rohtuneemmaksi, mutta siitä huolimatta kerta toisensa jälkeen kuultiin sama tulos: “Se on semmonen tiukka neljä senttiä”. Laattakin taisi jossain välissä lentää, synnyttäjältä siis. Tässä vaiheessa R halusi kivunlievitystä, joten hälytettiin kätilö paikalle kesken lounastauon ja pyydettiin kipuihin toimivampaa helpotusta lääketieteeltä. R:n valinta oli epiduraalipuudutus. Kätilö hoiti tarvittavat preppikset jonka jälkeen anestesialääkäri tuli asentamaan epiduraalisysteemin. Lääke alkoi vaikuttaa ~15 minuutin jälkeen ja kivut hellittivät siinä määrin, että R sai levättyä. Tämä hetki oli tervetullut myös minulle ja päätinkin poistua hetkeksi sairaalan kanttiiniin syömään jotain ja valmistautumaan lopulliseen koitokseen. Tullessani takaisin ehkä noin tunnin kuluttua R nukkui edelleen ja meininki oli ihan shanti.

Kello oli ehkä jotain kolme iltapäivällä, kun kohdunsuu tsekattiin ensimmäisen kerran epiduraalipuudutuksen jälkeen. Kahdeksan senttiä, vau! Enää pari senttiä ja sitten voisi alkaa ponnistushommiin. Mietin, että vauva on varmasti kuuteen mennessä syntynyt, niin nopsaan kohdunsuu oli nyt auennut. Ensimmäisen epiduraalin vaikutus alkoi laimentua ja kivut koventua. R:n toiveesta ja kätilön suosituksesta lääkettä laitettiin toinen annos. Kivut hellittivät jälleen ja sitten odoteltiin niitä viimeisiä senttejä.

En tarkkaan muista, mihin aikaan kätilö seuraavan kerran tarkisti tilanteen, varmaan joskus viiden maissa. Kohdunsuu oli jo kokonaan auki, mutta vauva oli liian ylhäällä. En ollut koskaan kuullut moisesta ja koin tämän tosi ärsyttävänä takaiskuna. Kohdunsuun avautumista oli odotettu pitkään ja hartaasti ja nyt kun hommat oli sen suhteen ok, tuleekin jotain muuta. Kukaan ei myöskään osannut antaa asialle minkäänlaista selitystä, mikä tietenkin nostatti sykettä entisestään. Kätilö ehdotti, että lisätään puudutusta vielä kolmannen kerran ja odotellaan, josko se vauva sieltä lasketuisi alemmas. Ohjeena oli myös nousta jalkeille, kunhan lääke alkaa vaikuttaa ja kivut hellittävät. Näillä ohjeilla sitten jatkettiin odotusta. Tässä vaiheessa aloin kuitenkin aidosti huolestua. Mikä sitä vauvaa siellä oikein pidättelee?! Valitettavasti huoli vauvasta myös vaikutti jonkin verran siihen, miten tuin ja tsemppasin R:ä kaiken tämän keskellä. Alussa olin jutellut hänen kanssaan paljon, käynyt lämmittämässä kaurapusseja yms., mutta nyt suurimmaksi osaksi istuskelin hiljaa synnytyssalissa ja pyörittelin mielessä kaikenlaisia skenaarioita. Tämä ärsyttää mua edelleen. Mun olisi pitänyt osata käsitellä tilanne paremmin.

Kivunlievityksen alkaessa vaikuttaa oli sitten aika nousta jalkeille. Tämän oli siis tarkoitus vauhdittaa vauvan laskeutumista alaspäin. Jalkeille nousu meni itsessään ihan jees, mutta välittömästi sen jälkeen R sanoi, että nyt pyörryttää. Samalla vauvan syke laski nopeasti, eikä noussut takaisin. Kätilö oli ilmeisesti saanut tilanteesta hälytyksen ja tuli katsomaan tilanteen. R ohjeistettiin menemään konttausasentoon ja laskemaan ylävartalo alas. Tämä onneksi auttoi ja hänen olonsa alkoi parantua ja vauvan sykekin nousi normaalille tasolle. Mikäli syke ei olisi palautunut lyhyen ajan sisällä, edessä olisi kätilön mukaan ollut iltaretki leikkaussaliin. Tässä vaiheessa mua kuumotti jo tosi paljon ja toivoin vain, että vauva syntyisi pian. Odotus ja kaikki tilanteet oli todella raastavia ja pelko siitä, mitä kaikkea voisi tapahtua ei yhtään helpottanut asiaa. Täytyy sanoa, että mun on todella vaikea samaistua niihin synnytyssalissa Tekniikan Maailmaa lukeviin viilipyttyfaijoihin…

Jossain vaiheessa kätilö kutsui lääkärin paikalle. Vauva oli nyt laskeutunut ainakin jonkin verran, mutta kaveri oli puskemassa maailmaan pää vinossa. Alan termein sanottuna vauva oli virhetarjonnassa. Tästä sitten alkoi varsinainen ponnistusvaihe. Itse en tätä heti edes tajunnut, koska kukaan ei sanonut missään vaiheessa jotain että “Nyt sitten ponnistetaan!”. Luulin vielä, että vauvaa houkutellaan alemmas, sitä hierotaan parempaan asentoon tai jotain muuta vastaavaa. Sitten vasta kun kätilö sanoi: “Vauva syntyy nyt tähän”, tajusin vasta missä mennään. Oksitosiinihana aukaistiin täysille ja supistusten aikana ponnistettiin niin perkeleesti. Sain ohjeeksi tukea R:n päätä ponnistuksen aikana siten, että leuka pysyi rinnassa eikä hän pystyisi vetämään päätä takakenoon. Olin tässä vaiheessa jo ihan hermoraunio ja munkin piti todella huilia ponnistusten välillä. Saatoin ehkä vähän siinä märistäkin, koska hetki oli jossain määrin tunteikas.

Kuulin tämän vasta jälkeenpäin, mutta supistusten aikana vauvan sykkeet olivat laskeneet huolestuttavan alas. Vauva piti sen takia saada nopeasti ulos ja lääkäri teki päätöksen käyttää imukuppia apuna. Tämä tarkoitti samalla sitä, että välilihaa hieman napsaistaan saksilla. Yksi R:n synnytystoiveista oli, että välilihaa ei tarvisi leikata, joten päätös oli tietenkin meille pettymys. Kätilö puudutti nopeasti leikkausalueen ja leikkasi välilihan hetkisen kuluttua. R parkaisi todella pahan kuuloisesti kivusta. Ei se puudutus sitten ilmeisesti ollut ehtinyt vaikuttaa, ainakaan kokonaan. Taas yksi juttu mikä sai mut tuntemaan itseni täysin hyödyttömäksi sivustaseuraajaksi.

Imukuppi saatiin kiinnitettyä vauvan päähän ja pari supistusta myöhemmin vauvan pieni pää oli ulkona. Tässä vaiheessa hoitohenkilökunnan meininki parani huomattavasti ja lääkärit ja extrakätilöt poistuivat synnytyssalista. Mun silmät oli varmasti vähintään teevadin kokoiset nähdessäni pienen ja ruttuisen rääpäleen liukuvan ulos. Tässä vaiheessa padotkin sitten aukesi ihan kunnolla. Fiilis oli uskomattoman helpottunut, siis aivan uskomattoman helpottunut. Vauva nostettiin R:n rinnalle ja siinä me sitten ihan ulapalla katseltiin sitä.

Jälkeisten syntymisen jälkeen kätilö sanoi R:lle: “Sä vähän vuodat…”. Välilihan leikkauksen yhteydessä jokin verisuoni oli katkennut. Vaikka verenvuoto oli alkanut kunnolla vasta vauvan syntymisen jälkeen ja kätilö ompeli haavan sukkelasti kiinni, leikkaushaavasta oli vuotanut verta 2.3 litraa. Joo, 2.3 litraa, eli melkein puolet aikuisen ihmisen kokonaismäärästä. R:n naama ja huulet oli samanväriset, kuin Leonardo Dicapriolla siinä Titanicin kohdassa, jossa se kelluu siellä vedessä, eli meininki oli suht kalpea. Onneksi olin juottanut R:lle lehtikaalismoothieta koko syksyn, eli veriarvot oli tosi hyvät ennen synnytystä. Suuresta verenhukasta huolimatta edes verensiirtoa ei tarvittu.

Tässä vaiheessa fiilikset alkoivat jo vähän tasaantua ja aloin hitaasti tajuamaan, että me oltiin nyt vanhempia. Kätilökin vaihtui vielä kerran ja uusi supermukava kätilö hoiti ensitarkastusjutut. R ei ollut syönyt mitään varmaan vuorokauteen ja imaisi varmaan kahdeksan leipää ja purkillisen mehukeittoa siinä imetyshommia opetellessa. Kello oli tässä vaiheessa jotain 22.30 ja puolen yön jälkeen R ja vauva vietiin osastolle. Sain käydä katsomassa, missä osasto on, mutta mun piti mennä kotiin yöksi. Ajelin kotiin epätodellisissa fiiliksissä ja olin aivan poikki. Päivä oli ollut henkisesti todella raskas.

Kaikki meni siis loppujen lopuksi ihan hyvin ja synnytykselle saatiin onnellinen loppu. Jos mun pitäis valita, että mikä tässä kaikessa yllätti eniten, niin se olisi ehdottamasti se, kuinka monta eri muuttujaa synnytyksessä on. Mikään ei oikeastaan mennyt, niin kuin etukäteen toivottiin ja suunniteltiin. Onneksi synnytysosaston henkilökunta oli todella ammattitaitoista. En edes uskalla kuvitella, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jos me oltaisiin päätetty synnyttää kotona vesialtaaseen.