Vauva-arkea on nyt eletty neljä viikkoa ja kaksi päivää. Aika on ollut henkisesti ja fyysisesti raskasta. Tähän väliin on pakko sanoa ne sanat, joita ilman äiti-ihminen ei saa tuoda esiin äitiyden negatiivisia puolia: rakkaus lapseen kasvaa päivä päivältä. Lasta ei halua työntää lähimpään jokeen niinikorissa eikä hänen hoitamisensa tunnu vastenmieliseltä. Säästäkää siis sananne siltä osin. En tiedä mitään lannistavampaa kuin sanat ”mitä niitä lapsia tekee jos ei niitä jaksa hoitaa.” Niillä moni apua tarvitseva vanhempi on vuosien varrella hiljennetty kodin seinien sisään itkemään yksinäisyyden tunteita, jaksamattomuutta ja pelkoja.

Aluksi tuoretta vanhemmuutta varjosti synnytys. Synnytystarinani voit lukea täältä ja täältä. Pyörittelin kokemusta mielessäni päivittäin, itkeskelin, enkä pystynyt katsoa mitään etäisestikään väkivaltaisia tv-ohjelmia (tämä sopi sangen huonosti yhteen Silta-sarjan uusimman tuotantokauden alkamisen kanssa, kuinka murphya). Lisäksi aneeminen hemoglobiini teki olosta erittäin huteran, ja olisin varmasti tarvinnut enemmän unta kuin sain.

Parin ensimmäisen viikon aikana mielialani heittelivät rajusti. Olin toisaalta onnellinen ja ihastunut vauvaan, spämmäsin läheisteni whatsappit täyteen kuvia pienokaisesta, joka onnellisen näköisenä nukkui rinnallani ja silitti uutta parasta ystäväänsä boobia. Toisena hetkenä taas vajosin epätoivoon. Pahimpia olivat valvotut aamuyöt ja ne väsymyksen ja epätoivon tunteen. En aluksi halunnut aivomiehen heräävän, joten uskottelin itselleni, että jaksan ja pärjään yökaupalla yksin. Se oli suuri virhe. Olisi kannattanut jakaa öisin vastuuta jo alusta alkaen, sillä nyt, toisen vanhemman palattua töihin, olen toden totta yksin aamuyöllä parkuvan lapsen kanssa.

Suurimmat epätoivon tunteet liittyivät elämänmuutokseen. Tätäkö tämä nyt on? Onko koskaan paluuta entiseen? Luulin tovin, että voin jotenkin vaikuttaa vauvelin rytmiin ja stressasin öitä jo valmiiksi. Jossain vaiheessa alistuin uuteen tilanteeseen. Vastasyntynyttä on vaikeaa herättää ja pitää hereillä toivottuna ajankohtana ja toisaalta vaikeaa saada nukkumaan, jos sitä ei väsytä. Kai voisi sanoa, että sopeuduin tilanteeseen. Olen aamu-, päivä-, ilta- ja yövuorossa eikä minulla ole parempaakaan tekemistä juuri nyt.

Hormonimyrskyviikkojen jälkeen elämä hiukan tasoittui. Aloin kuitenkin katkeroitua siitä, että vaikka pääsin käymään kävelyllä tai kaupassa ilman vauvaa, en kuitenkaan pystyisi vielä ainakaan pariin kuukauteen harrastaa mitään itselleni rakasta. Kuntosalilla ja kiipeilemässä ei taideta käydä ilman keskivartalon hallintaa, joka on tällä hetkellä lievästi sanottuna utopiaa. Olen spagettia. Hartiat ovat jumissa imetysasennoista. Kun näen aivomiehen tulevan salilta intopiukeana uusista leuanvetoenkoista, olen pelkästään helvetin katkera ja kateellinen. Hän sai kaiken, minä menetin kaiken. Tähän kaavaan ajatukseni asettuvat ainakin heikkoina hetkinä. Mitä katkeruudelle voi tehdä? Tilanne on tällainen, koska biologia niin määrää. Auttaisiko minua, jos aivomies olisi solidaarisuudesta minua kohtaan treenitauolla? Ehkä. En tiedä.

Viime päivinä olen myös alkanut pelätä kaikenlaista. Alkuun näin mielessäni kauhuskenaarioita siitä, kuinka kompastun mattoon ja sylissäni oleva imeväinen lentää kaaressa parkettiin. Sitten tulivat uutiset RS-viruksesta. Tällä hetkellä en uskalla lähteä vaunulenkkiä kauemmas, sillä vanha neuroosini, pöpökammo, nostaa päätään. Lapseni ei saa sairastua. Vastasyntyneelle virus on hengenvaarallinen. Ajatuskulku on kammottava.

Kerro ihmeessä kommenttiboksiin parhaat vinkit katkeruuden selättämisestä ja pelkojen hallinnasta. Myös vertaistukea on tarjolla, jos haluat jakaa oman kokemuksesi vastasyntyneen kanssa elelystä.